Hänen äänensä oli kylmä ja selvä, mutta tuskin olivat sanat päässeet hänen huuliltansa, kun hän taas lankesi polvillensa, ja hänen äärimmilleen kiihtyneet tunteensa purkautuivat koko ruumista puistavaan itkuun.
Rouva Ritson horjahti takaisin, tarttui vuoteen verhoihin ja peitti kasvonsa. Kaikki oli hiljaa.
Sitten kuului lattialla hiljaisia askeleita. Hugh Ritson oli hämärässä huoneessa. Hän otti varjostetun lampun pöydältä, lähestyi vuodetta ja piti lamppua toisella kädellänsä päänsä yläpuolella. Valo lankesi hänen isänsä suoraksi kangistuneelle ruumiille ja hänen veljensä kumartuneeseen päähän.
II KIRJA
KIUSAUKSEN PYÖRTEISSÄ
I LUKU.
Oli pimeä, sumuinen päivä marraskuun lopulla. Valkoinen kuura peitti maan. Sumu teki ilman synkäksi ja läpinäkymättömäksi. Kevyet sumupilvet leijailivat yli laakson ja verhosivat asumukset hämärään vaippaansa. Vuoren huiput olivat kadonneet näkyvistä, mutta silloin tällöin kuitenkin saattoi huomata niiden epäselvät ääriviivat.
Sillan korvalla olevalla pellolla kynti mies kesantoa. Hän oli vanha, jäykän ja sitkeän näköinen raataja, puettuna siniseen kotikutoiseen pukuun. Hänen ulkomuodossaan ja esiintymisessään ei huomannut mitään papillista ja kuitenkin hän oli kirkkoherra ja seurakunnan opettaja. Hänen kapealaitainen hattunsa oli painettu syvälle ja melkein peitti hänen uneksivat, harmaat silmänsä. Herkkätunteinen suu ilmaisi lempeyttä ja tyyntä hyväntahtoisuutta. Hänen vanhat kasvonsa olivat hienot, sillä yksinkertaisuus loi niille kauneutta ja tyytyväisyys suloa.
Poika talutti vihellellen hevosia. Pappi itsekin hyräili jotakin säveltä astellessaan vakoa pitkin. Joskus hän lauloi jonottavalla äänellä:
"Tyttö nuori, armahainen, ollos omanain; työt' ei tarvis tehdä, kun vain istut polvellain."