Vaon päässä hän pysähtyi ja lepäsi aurankurkeen nojaten. Lepopaikakseen hän valitsi saran tienpuoleisen pään. Välittämättä usvasta hän oli jatkanut samaa työtä varhaisesta aamusta.
Toisella puolen tietä oli paja, joka oli hakattu vuoreen niin, että kallio muodosti kolme seinää, ja se oli katettu oljilla. Silloin tällöin leimahtivat ahjosta korkeat liekit, joiden valo hohti avoimesta ovesta ja lähetti voittoisat säteensä läpi usvan valaisemaan synkkää laaksoa. Alasimen kalke oli ainoa ääni koko seudulla, mutta sepän pienempi vasara ja apulaisen raskas moukari synnyttivätkin voimakkaan kalkkeen, joka kaikuna kallionseinistä ponnahti takaisin ja täytti tienoon yksitoikkoisella sävelellänsä.
Tällä Newlannin pajalla varsinaisen tehtävänsä rinnalla oli toinenkin, johon suuremmissa oloissa käytettiin klubeja. Se oli myöskin miesväen kokouspaikka. Nahkainen esiliina edessään, hihat käärittyinä kyynärpäiden taa niin, että jäntevät lihakset näkyivät, seppä, John Proudfoot, seisoi ahjonsa ääressä odotellen. Hänen apulaisensa, Geordie Moore, oli istahtanut palkeen reunalle. Arkulla, jossa sepänkaluja säilytettiin, istui Gubblum Oglethorpe laiskasti savuja vedellen sidottuaan poninsa portinaspiin. Mylläri, Dick, istui rautakasalla. Tuomas Kyttyräselkä, viulunsoittaja ja postinkantaja tahkosi linkkuveistänsä, jonka terä oli kulunut ja hamara vain muodosti piikin, joka sai toimittaa terän virkaa.
"Ei, minä en ollenkaan ymmärrä häntä. Hän on kerrassaan muuttunut", sanoi seppä.
"Perintöriirat, sen sanon sinulle", mutisi Gubblum viisaannäköisenä muuttaen piippunsa toiseen suupieleen.
"Hän murjottelee ja kiertelee ympäri yötä päivää yksinänsä", lisäsi seppä.
"Se johtuu perintöriiroist'", kertasi kerjäläinen.
"Ja kulkee kuin seipään niellyt", sanoi Tuomas Kyttyräselkä käheällä äänellä kohottaen veitsensä tahosta.
"Niin, ja on heikko kuin räsy", lisäsi seppä.
"Hän, joka oli vahva kuin jättiläinen", sanoi viuluniekka puolestansa.