Gubblum yhä istuen poninsa selässä väänsi vinot kasvonsa vieläkin väärempään ja sanoi:
"Satulaanpa tietenkin! Mutta on paljoa helpompi kiivetä tähän satulaan kuin päästä siitä pois, sen minä sanon teille!"
"Kuinka niin, minkätähden, Gubblum?" kysyi ääni joukosta.
"Ettekö ole koskaan kuulleet siitä päivästä, jolloin minä sen ostin?"
Monen pään kieltävä pudistus oli vastaus.
"Ette?" sanoi Gubblum äänessään hyvin ihmettelevä sointu ja lisäsi: "Niin, niin, muutamien ihmisten tietämättömyydellä ei ole mitään rajoja."
"Mitä teille, Gubblum, silloin tapahtui?" Gubblumin ihmettelevä ilme muuttui hyväntahtoiseksi suvaitsevaisuudeksi. Hän kohotti pronssinvärisen, karvaisen kätensä olkihatun laitaan suojatakseen silmiänsä auringolta.
"No, kun minä sidoin sen tämän vanhan Bessyn selkään, minä en voinut enää saada sitä irti — se mulle tapahtui."
"Eikö? Miksi ei?"
"Kattokaas, minulla oli jallaassani puukenkäni mennessäni maksamaan satulaa Keswickiin ja niissä on joteskin vankat pohjat, näissä minun kengissä. Niinpä kun mää panin jallaat jalustimiin, ne istus kiinni."