"Etkö sinä ole liian kova hänelle? Hän on syytön maailman edessä ja se ainakin puhuu hänen puolestaan. Anna hänelle anteeksi. Älä jätä veljeäsi onnettomuuteen!"
"Minulla ei ole mitään anteeksiannettavaa", sanoi Paul, "vaikka hän ei tietäisikään mitään, minä sittenkin lähtisin ja jättäisin hänelle kaiken. Minä en jaksaisi elää kauempaa, kun elämääni synkistää salaisuus, jonka olen vannonut säilyttäväni. Minä menisin, kuten menen nytkin, suljetuin huulin, mutta vapain sydämin. Hän saisi omansa ihmisten edessä, kuten minulla on omani Jumalan edessä."
Rouva Ritson istui ääneti, hänen huulensa vapisivat huomattavasti ja hänen kulmansa värisivät.
"Minä jätän sinut pian, rakas poikani", hän sanoi värähtelevällä äänellä.
"Ei, ei, sinä et jätä meitä", vastasi Paul puoliksi ahtelevalla, puoliksi hellällä äänellä. "Sinä tulet meidän kanssamme — Gretan ja minun — ja siellä taas kukkivat ruusut valkeilla kasvoillasi." Rouva Ritson pudisti päätänsä. "Minä jätän pian sinut, rakkaimpani", hän toisti peittäen kyyneleiset silmänsä.
Paul koetti karkoittaa hänen surunsa, hän nauratteli ja toinen hymyili heikosti. Vaikka Paul hyväili hänen päätänsä ja laski leikkiä, hän aina palasi takaisin samaan: — "minä pian jätän sinut."
Kuu oli korkealle kohonnut, kun Paul otti hattunsa mennäksensä. Kevyet
pilvet leijailivat taivaalla hetkittäin varjostaen sen kalpeata valoa.
Tuuli oli yltynyt ja puiden lehdettömät oksat löivät vasten akkunoita.
Ilma oli purevan kylmä.
"Minä tapaan isäni vanhan ystävän Lontoossa maanantaina ja keskiviikkona minä tulen takaisin. Hyvästi. Ole hyvällä mielellä. Hyvästi, hyvästi."
Äiti itki hänen rinnoillaan ja takertui häneen lujasti kiinni.
"Hyvästi, hyvästi", kertasi Paul ja koetti vapautua hänen syleilystään.