Mutta hän puristautui yhä lujempaan. Näytti kuin he olisivat yhdessä viimeisen kerran.
"Hyvästi", kuiskasi äiti nyyhkyttäen, ja kyyneleet omissa silmissään
Paul nauroi hänen turhalle pelollensa.
"Ha, ha, ha! Ihan voisi luulla, että minä lähden viimeiselle matkalle — ha, ha —"
Kylmän ilman läpi kuului omituinen kirkuna. Paulin nauru jähmettyi hänen huulillensa.
"Mitä se oli?" hän kysyi hengitystään pidättäen.
Äiti nosti kasvonsa, jotka olivat valkeammat kuin koskaan ennen, ja kyyneleettömin silmin hän sanoi kuiskaten: "Se oli linnun kirkuna, joka ennustaa kuolemaa."
Paul naurahti lyhyesti — hurjasti.
"Ei, ei; sinun täytyy vielä voida hyvin ja olla onnellinen." Sitten hän riistäytyi irti ja lähti.
Natt istui kuskipenkillänsä ajettuaan vaunut pääoven eteen. Hän tuijotteli pimeyden läpi jotakin kaukaista ilmiötä, ja kun Paul läheni, hän oli niin kokonaan vajonnut huomioitten tekoon, ettei ollenkaan pitänyt varalta herransa tuloa.
"Mitäs sinä, Natt, niin tarkasti katselet?" kysyi Paul napittaen käsineitänsä.