"Minä vain ihmettelen, että se pitkä Dick-mylläri on sytyttänyt tuonne aika rovion, ellei tuo muhkea savu nouse uudesta sulatosta."
Paul kurkisti hevosen pään yli. Mahtava liekki valaisi vuorta. Kaikki ympärillä oli ammottavan pimeää.
"Sulatto, sen uskallan väittää", sanoi Paul ja hyppäsi vaunuihin.
Vaunun ainoan lampun valossa hän katsoi kelloansa.
"Viisitoista yli seitsemän. Saamme ajaa aika vauhtia, mutta tullessa voit antaa tamman vaeltaa omia aikojansa."
Hän veti peitteen jaloilleen, ja seuraavana hetkenä he olivat kadonneet.
V LUKU.
Kello kahdeksan sinä iltana kirkas liekki valaisi iltataivasta ja monien äänten kaiku kajahteli vuorissa. Punainen liekki hohti myllyltä, mylly oli tulessa. Rätisten lensivät hiilet, ja kipinäsuihku kohosi korkealle taivaalle ja kauaksi ympärille. Miehet ja naiset juoksentelivat kiireesti edestakaisin, ja naisten kimeä kirkuna sekausi miesten korkeaan karjuntaan. Välistä liekki vaimeni ja silloin kohosi sakea savu tupruten vauhdilla ylös, josta tuuli sen sieppasi lennättääksensä pitkin maita. Dick-mylläri oli myöskin siellä, ja paahtava kuumuus korvensi hänen raivostuneita kasvojansa. John Proudfoot oli nostanut tikapuut myllyn seinää vasten ja kiipesi kirves kädessä katolle hakataksensa poikki vuoliaiset, mutta kuumuus ajoi hänet takaisin. Leimahtelevat liekit ilmaisivat, että kaikki puuosat olivat tulessa.
"Ei hyödytä — se on jo palanut", sanoi seppä laahaten tikapuita jäljessänsä.
"Minä jo sanoin heille, minkä se kirottu sulatto tekisi minulle", kiukutteli mylläri kierrellen ympäri palaneissa risoissansa.