"Sehän on Paul Ritson", huudahtivat useat äänet. "Saakeli, nuora — joutuin."
Nuorat heitettiin ja otettiin kiinni ja heitettiin taas toiselle puolelle. Sitten vettäjuokseva presenninki levitettiin niin, että se peitti koko myllyn katon ja puolet sivuista.
Rattaat olivat palaneet ja akselit ja rautaosat törröttivät hävitettyinä.
Tulen valta oli voitettu, taivas kävi jälleen sysimustaksi ja äskeinen ääni tuulesta oli kadonnut. Vasta silloin sai joukko aikaa jutella.
"Missä on Paul?" kysyi kirkkoherra Christian.
"Hän oli kerrassaan mainio, totisesti — missä hän on?" sanoi seppä.
Kukaan ei tiennyt. Kun liekit alkoivat asettua, hän oli kadonnut. Hän oli mennyt, kukaan ei tiennyt, minne.
"Kello on yhdeksän", sanoi kirkkoherra Christian kääntyen kotiinsa.
"Työ oli ankaraa silloin, kun se oli parhaillaan, pojat."
Silloin kuului rattaitten rätinää, ja Natt pysähdytti vaununsa myllyn portille.
"Tulet liian myöhään, Natt", sanoi John Proudfoot; "niissä sinä olet ollut?"