"No, Haukka-Haikaran ravintolan edustalla Hendonissa."
"En ole ikinä nähnyt sitä paikkaa."
"Onko se totta?"
"Tottapa totta."
Vanhan miehen raskas pää painui vielä kerran sivulle ja ponin harjaa ja otsatukkaa puhdistettiin kaikin voimin, niinkuin se olisi ollut vietävä näyttelyyn. Sitten iski Gubblumin mieleen ensi kertaa ajatus, että Paul tahtoi salata retkiänsä. Vanhus katseli ääneti ympärilleen, kohtasi nuorukaisen katseen ja iski taas salaisesti silmää. Paul purskahti nauruun, nyökkäsi hyväntuulisesti päätään ja melkeinpä myöntävästi iski hänelle vastaukseksi silmää. Joukko, joka oli ympärille kokoontunut, huomasi tilanteen hullunkurisuuden ja nauraa kikatti kyllin kuuluvasti kiihoittaakseen kerjäläisen kiukkua.
"Mutta minä sanon, että minä olen nähnyt teidät", huusi Gubblum kaikin voimin.
Samana hetkenä eräs hoikka nuorukainen asteli hitaasti ryhmän sivu. Hän oli hyvin puettu ja käyttäytyi hieman arvokkaan keikarimaisesti; kiinnittämättä huomiota siihen, mitä puhuttiin, hän hieman väsynein ja laahaavin askelin jatkoi matkaansa. Kun muutamat laakson miehet kumarsivat hänelle, tuli hänen hymynsä lämpimäksi. Hän oli Hugh Ritson, Paulin nuorempi veli.
Gubblumin kiihko yhä kasvoi. "Te seisoitte Haukka-Haikaran portaalla", hän sanoi, "ja minä heilutin kättäni ja huusin: 'Hyvää huomenta, herra Paul.' Niin, sen minä tein!"
"Älkää sanoko niin!" lausui Paul teeskennellyn juhlallisesti. Hänen veljensä oli kuullut kerjäläisen sanat ja pysähtynyt.
"Mutta minä sanon", virkkoi Gubblum ravistellen suurta päätänsä. Saakoon jokainen hullutteleva nuori herra tietää, ettei hänen kanssaan ole leikittelemistä, sillä se on samaa kuin hajoitella kiviä omaan puutarhaansa.