Työväki palasi pelloiltansa ja aamiaiskorinsa käsivarrellaan tai taikon varressa he kaksin tai kolmin astelivat Lentävään Hevoseen. Sisällä näytti lämpimältä ja kodikkaalta.
Hän kulki ohi vanhojen talojen rivin ja tuskin illan pimetessä huomasi niitä. Sivuuttaessaan myllyn hän saattoi juuri erottaa sen hävitetyn muodon, joka seisoi kuin synkkä pyramiidi harmaata taivasta vasten. Yhä sakeampina leijailivat lumihiutaleet. Ne kokoontuivat hänen harsolleen ja tuulen puolelle koettivat lyhdyllekin muodostaa kinoksen.
Tie kävi yhä vaikeammaksi kulkea ja hänellä oli vielä koko neljännespenikulma jäljellä. Hän kiiruhti askeleitansa. Kulkiessaan ohi pienen kirkon — pastori Christianin kirkon — hän tapasi Job Sheepshanksin, kivenhakkaajan, joka tuli ulos kirkkotarhasta. "Huono ilma nuoren naisen olla poissa kotoa luvallanne sanoen, neiti", sanoi Job ja asteli kylälle päin meisselikimpun helistessä hänen Olallansa.
Tuuli suhisi lehdettömissä puissa, joita kasvoi katottoman vajan ympärillä pelloille eroavien teitten risteyksessä. Puoliksi jäätyneen veden kohina kuului kaukaisesta koskesta. Paitsi näitä ääniä, joihin liittyi Gretan; askelen narske lumisella tiellä, oli kaikki hiljaa.
Kuinka sakeaa olikaan lumen tulo! Mutta Greta ei sitä ollenkaan huomannut. Hänen aatoksensa askarteli tuhansissa muissa asioissa. Hän ajatteli Paulia sellaisena kuin kirkkoherra Christianin suuri kirja oli hänet kuvannut — pienenä lapsena, sylivauvana, joka ei vielä osannut kävellä. Saattoiko olla mahdollista, että Paul, hänen Paulinsa oli kerran ollut sellainen? Tietysti, hullua oli epäillä sitä. Jokainenhan on kerran ollut pienoinen lapsi. Se vain tuntui niin omituiselta. Siinä oli jotakin käsittämätöntä.
Sitten hän ajatteli Paulia miehenä — Paul sellaisena kuin hän oli, uljaana ja komeana — Paul karaistuna monissa koetuksissa. Hän ajatteli rakkauttaan häneen — kuinka pian he yhdistäisivätkään kätensä ja sydämensä lähteäkseen vaeltamaan kohden tuntemattomia kohtaloita tuntemattomassa maassa. Hän oli luvannut. Niin, ja hän tahtoi mennä.
Hän ajatteli Paulin toimia Lontoossa ja kuinka pian hän palaisi
Newlandiin. Nyt oli maanantai ja Paul oli luvannut tulla keskiviikkona.
Kaksi päivää enää! Kuinka pitkiltä ne kuitenkin tuntuivatkaan!
Greta oli saapunut kujalle, joka vei Ghylliin. Hän olisi pian perillä. Kuinka sakeaoksaisina reunustivatkaan puut kujaa! Ne estivät illan viimeisen kajastuksen lankeamasta tielle. Lyhty paloi kellertävänä ja lumihiutaleet muodostivat monivivahteisia ruusuja sen ruuduille.
Sitten Greta ajatteli rouva Ritsonia. Oli omituista, että Paulin äiti oli lähettänyt kutsumaan häntä. He olivat ystäviä, mutta heidän suhteensa ei ollut koskaan ollut erittäin lämmin. Rouva Ritson oli vakava, totinen nainen, oikea pyhimyssielu, ja Gretan iloinen mieli tunsi joutuvansa kahleihin hänen läheisyydessään. Paul rakasti äitiänsä ja Greta tunsi velvollisuudekseen rakastaa häntä Paulin äitinä, kuten omaansa. Ajatus palasi Pauliin ja aina vain Pauliin. Paul oli hänen maailmansa keskus. Hän oli nainen ja rakkaus oli hänen elämänsä, kaikkensa.
Tällä puistokujalla oli pimeä kuin säkissä. Kerran hän kompastui ojanpalteeseen, mutta naurahtaen nousi ja jatkoi matkaansa. Toisen kerran hän oli kuulevinaan jotakin ääntä aivan lähettyviltä. Hän pysähtyi ja kuunteli. Ei, ei se ollut mitään. Sata kyynärää vielä! Rohkeasti vain!