Sitten äkkiä — hän ei tiennyt miksi — hänen ajatuksensa palasivat aamupäivän tapauksiin. Hän muisti Hugh Ritsonin ja hänen salaperäiset vihjauksensa. Mitä hän tarkoitti? Mitä pahaa hän voisi heille tehdä? Ah, kunpa hän olisi ollut kylmäverisempi ja kysynyt! Hänen sydämensä säpsähti. Hänen mieleensä iski, että ehkä se olikin Hugh eikä hänen äitinsä, joka oli häntä kutsunut. Sydän löi yhä rajummin.
Sinä hetkenä kuovi lensi hänen ylitseen päästäen omituisen, kirkuvan äänen. Samalla hän kuuli askelten lähestyvän. Ne tulivat kiivaasti yhä lähemmä. Hän pysähtyi.
"Kuka se on?" hän kysyi.
Ei vastausta. Askelten ääni lakkasi kuulumasta.
"Kuka siellä on?" hän kysyi uudestaan.
Silloin kuului pimeässä raskaitten askelten ääni lumesta; joku lähestyi. Hän vapisi kiireestä kantapäähän, astui askelen ja pysähtyi taas. Kulkija tuntui menevän hänen ohitsensa. Hän kohotti lyhdyn, niin että se täydelleen valaisi ohikulkijan vartalon.
Se oli mies. Ohikulkiessaan hän käänsi päänsä; ja Greta näki hänen kasvonsa. Ne olivat Paulin kasvot — verettömät — kiihoittuneet — hehkuvin silmin.
Greta tunsi jokaisen veripisaransa hyytyvän.
"Paul!" hän kirkaisi vavisten ja hievahtamatta paikaltaan.
Hetkisen hän oli kuin tajutonna. Maa huojui hänen jalkainsa alla. Tultuaan tuntoihinsa hän oli yksin seisomassa käytävällä lyhty puoliksi lumeen hautaantuneena hänen jaloissaan.