"Eikä ollut — hirtä minut — minä taidan olla vanha hourupää — toden totta olenkin!"
Hugh Ritson kääntyi ympäri ja asteli tiehensä.
II LUKU.
Newlannin laakso käy pohjoisesta etelään. Sitä rajoittavat idässä Cat Bellin kukkulat ja Ankeriaskalliot, lännessä Hindscarth ja Robinson ja niiden takana tumma Pike ja Grasmoor. Laakson pohjassa juoksee joki tullen siihen eteläisten kukkulain välistä ja laskien pohjoisessa Ahvenlahteen. Kylä, joka on kuin pieni kaupunki, on laakson keskiosassa ja rinteellä molemmin puolin laaksoa kulkee tie. Teltat kilpailuja varten olivat pystytetyt laakson reunalle joen itäpuolelle. Länsipuolella, vuoren rinteellä kasvoi komeita tammia, pähkinäpuita ja koivuja. Tämän metsän sisästä kohosi kevyt, kiertelevä savu vuoren rinnettä ylös haihtuen sinertävään autereeseen. Muutamia askeleita tiestä oli pieni keilamainen laitos. Sen erotti maasta olki- ja kanervakerros, niin että pieni aukko vain jäi oveksi. Lähellä tätä kekoa paloi pieni pähkinän risuista tehty valkea padan alla, joka iloisesti kupluili nuoresta tammesta tehdyssä keitinselässä. Vähän matkan päässä oli kasa risuja ja koko irtonaista kaarnaa. Tässä oli hiilihauta, joka oli vahvistettu monilla tukeilla ja tukittu ruoholla ja sammalella, ja vanha mies poltti siinä hiiliä.
Hän oli pitkä ja heikko ja kävi vanhuuttaan kumarassa. Hänen silmänsä olivat suuret ja raukeat, ja hänen pitkä partansa oli vaalennut. Hänellä oli leveäreunainen matalapäälakinen hattu ja väljä flanellipaita ilman liivejä. Useimmat meistä kuvittelevat itseänsä maailman keskipisteeksi, jonka ympärillä kaikki pyörii. Tämä vanha mies ajatteli toisin. Hän näytti tuntevan ja kuvittelevan, että asiat häneen nähden kulkivat aivan toista latua kuin muiden suhteen. Hänen katseessaan ja liikkeissään ilmeni jokin salainen suru, kaukainen kaiho, joka näytti vallanneen hänet kokonaan.
Hänen nimensä oli Matthew Fisher, mutta ihmiset kylässä sanoivat häntä loordi Fisheriksi. Tämä omavaltainen arvonimi johtui siitä seikasta, että hän omisti ja isännöi muutamia aareja ihan omaa maata Hindscarthin juurella. Tämä omistusoikeus oli ollut monta polvea hänen suvullansa. Hänen isoisänsä oli osoittanut erinomaista uljuutta säilyttäessään perheelleen tämän maakappaleen. Kun kaivoksen herra oli perustanut nämä kuparikaivoksensa Ankerias-kallioitten juurelle, hän oli koettanut saada myöskin Fisherien maan omaksensa. Mutta tämä talonpoikainen perhe vastusti aatelisia. Luke Fisher luuli, että hänenkin maassansa saattaisi asua onni, jonka hän jonakin kauniina päivänä kaivaisi esille. Sitä päivää ei kuitenkaan tullut. Hänen poikansa Mark Fisher uskoi samalla tavalla, mutta ei tehnyt mitään kaivaaksensa tuota onnea esille. He olivat kylmää, hiljaista, hidasta ja jäykkää heimoa. Matthew Fisher seurasi isäänsä ja isoisäänsä ja peri perheen sukutilan. Kaikki nämä vuodet suuri kaivos oli omistajilleen tuottanut varallisuutta, ja Fisherit myöskin iloitsivat omasta onnestansa. Matthew'n poikana ollessa laaksossa laulettiin erästä renkutusta, jossa sanottiin:
"On vanha loordi ja nuori loordi ja loordit ne riihiä pui; jos muu loordi vielä ilmestyisi, niin kohta hän virrassa ui."
Luulo, että aina tapahtuu samalla tavalla, on sitkeässä tässä pohjoisten laaksojen väestössä. Mutta heidän toivonsa oli nyt turha. Muuta loordia ei koskaan ilmestynyt. Matthew meni naimisiin ja sai vain yhden tyttären. Nyt hän sai maastaan huonon tuloksen. Maa oli kyllä hyvää, mutta Matthew'n elämä erosi suvun perintätavoista ja oli kääntynyt synkille poluille. Eräänä päivänä — oli kirkas sunnuntaiaamu ja aurinko paistoi täydeltä terältä — hän kiipesi puron vartta omaa maatansa myöten Hindscarthille, kun hänen silmänsä keksi säteilevän kiven joen pohjasta kivien välistä. Se oli metalli, hyvä täysmetalli, jonka jo saattoi paljaalla silmällä huomata. Loordi Fisher kävi nyt kaivamaan maata siltä kohdalta ja pani kaiken tarmonsa liikkeelle löytääkseen rautaa tai kuparia. Laakson asukkaat pilkkasivat häntä, mutta välittämättä siitä hän meluamatta kävi omaa tietänsä.
"Olettakos löytännä kuparia tai jotain pehmeämpätä metallia tänään?" saattoivat he kysyä.
"Niin pehmyttä kuin useimpien ihmisten sydämet", hän olisi voinut vastata ja jatkaa muristen, "eikä se ainakaan voi olla kovempaa kuin on heidän päänsä."