"Mitäs luulet? No, minä menin Siviilivirastoon ja ostin lupakirjat eivätkä ne ihmeitä maksaneet — ja nyt se voi tapahtua minä päivänä hyvänsä — koska tahansa — ajattelepas sitä. Hei, hei, kas vain, näytäpäs kasvosi! No? — ylös nyt, no, kiltisti vain! Tiedätkö, ne kysyivät minulta sinun tuntomerkkejäsi, silmiesi väriä tai jotakin — mutta minä en kuolemakseni osannut sitä sanoa — no, nyt minä katson — juuri nyt. Mitä, mitä tämä on. — Mitä riivattua — mitä kummaa tämä on — Mitä, Greta — sinä itket — totisesti, sinä itket."
Paul oli kohottanut hellällä väkivallalla Gretan kasvot ja nyt hän piti häntä käden päässä ja katseli hämmästyneenä.
Kirkkoherra Christian liikahti tuolillansa. Hän ei ollut niin syventynyt juttuihin ja juoruihin, ettei olisi huomannut, mitä ympärillänsä tapahtui. "Greta on vain pahalla mielellä", hän sanoi koettaen nauraa. "Hän on järjestellyt kapineita uudestaan ja uudestaan eikä mikään ole viihdyttänyt. Hänellä on ollut ikävä, totisesti." Syvä ääni värähti tällä kertaa, ja veitikkamaiset, vanhat silmät sumenivat.
"Ah, tietysti, tietysti!" puheli Paul äänekkäästi ja nauroi yhtä sydämellisesti kuin kirkkoherrakin.
Gretan kyyneleet olivat kuivaneet sinä hetkenä.
"Sinun täytyy heti mennä kotiin, Paul", hän sanoi. "Sinun äitisi ei jaksa hetkeäkään enempää odottaa."
Paul nauroi, hullutteli ja jutteli poislähdöstään. Greta keskeytti hänet vakavin ilmein ja juhlallisin sanoin. Lopulta Paulin vallaton mieli asettui, hän alkoi huomata, että jotakin oli hullusti. Silloin Greta kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut Ghyllissä maanantai-iltana. Paul valahti valkeaksi, ja kieli tuntui aluksi tarttuvan kiinni. Ensin hän yritti nauraa sille, mutta nauru loppui lyhyeen.
"Sen on täytynyt olla minun veljeni", hän sanoi.
"On kyllä totta, ettemme me paljoa samanlaisilta näytä, mutta silloinhan oli yö, pimeä yö, eikä sinulla ollut muuta kuin hämärä lyhty — ja onhan meissä jotakin koko suvulle yhteistä."
"Sinun veljesi Hugh istui huoneessaan."