"Se on kohtalo, minä sanon sinulle", sanoi Tuomas Kyttyräselkä imien kiivaasti piippuansa, ja toinen hento ääni — se oli pienen Jakob Berryn — kuului peremmältä selittävän koko tätä salaisuutta.
Ylpeä hymy väreili Nattin huulilla, kun hän halveksien armotta hylkäsi toisten yliluonnolliset selitykset.
"Säästäkää juttunne ja kummituksenne", sanon minä. "On kumma, että on sellaisia ihmisiä, jotka eivät usko omia aistejansa. Jos te voitte näyttää minulle, että tuo minun hevoseni voi olla kahressa paikassa samalla kertaa, minä ehkä uskoisin, että herra Paul voi olla sekä täällä että Lontoossa yht'aikaa. Sitä minä en kuitenkaan usko, sen sanon teille."
Tälle viisaalle päätelmälleen Natt nauroi, röyhisteli rintaansa ja maisteli kuumaa likööriänsä. Juuri sillä hetkellä Paul hyppäsi rattaille ja ajoi tiehensä.
"Sanokaa minulle, että hevoseni, jonka olen sitonut ruuviin, on tallissaan, ja minä alan uskoa, että olen erehtynyt."
Gubblum Oglethorpe tuli juuri sisään ja kuuli Nattin viimeisen lauseen.
"Mihinkä ruuviin?" hän kysyi.
"Mihinkä, tietysti talon eressä olevaan johteeseen."
"No, sitä vastaan minä nyt en voi väittää, sillä minä alan tulla likinäköiseksi, mutta jos tämän talon johteeseen on sirottu joku hevonen, niin minut saa hirttää."
Natt juoksi ovelle, ja tusina uteliaita silmäpareja seurasi häntä. Hevonen oli tiessään. Natt istahti paikalleen ja katseli ympärilleen kauhun ilme kasvoillaan.