"He asettuvat Victoriaan maanviljelijöiksi", lisäsi kirkkoherra.
"Gretan rahoilla", iski asianajaja.
Kirkkoherra Christian katsahti taaskin lasiensa yli. Silloin hän taas huomasi omituisen hymyn väreileväni asianajajan huulilla. "Tiedättekö", hän sanoi, "milloinkaan ei minun vanhaan tyhmään kallooni ole johtunut epäillä, eivätkö perinnöt ole paremmat rehellisen työmiehen kuin keinottelijan käsissä."
Herra Bonnithorne hätkähti. Yksinkertainen, vanha kallo saattoi joskus olla terävämpi kuin hänen oma viisas päänsä.
"Siihen katsoen, että minun tulee vihkiä heidät, varmaankin odotetaan, että Paul saisi hänet teidän kädestänne, mutta jos teillä on jotakin vastaan —"
"Vastaan?" keskeytti herra Bonnithorne. "En luule, että minun tunteeni siinä suhteessa ovat niin vakavaa laatua."
"Jätetään se siis siihen, ja te saatte huomenna päättää", sanoi kirkkoherra Christian.
Siihen asia jäikin, ja herra Bonnithorne, perheen rakas ystävä, riensi kiireesti sähkölennätinasemalle ja lähetti Hugh Ritsonille Lontooseen seuraavan sähkösanoman: "Heidät vihitään huomenna. Jos sinulla on jotakin tärkeätä sanottavaa, niin kirjoita tänä iltana — tai tule."
Yleisessä hyörinässä ja pyörinässä tapasivat Paul ja Greta toisiansa vain viitisen minuutin ajan, ja muutamat sanat, jotka he ehtivät vaihtaa, olivat pohjaltaan ylen vakavat. Samalla kun heidän sydämessään kaikui riemulaulu, kuului siellä pohjasävelenä viiltävä epäsointu, eikä kumpikaan tiennyt toisensa hädästä.
Greta ajatteli Hugh Ritsonin salaperäistä uhkausta. Olisiko Hughilla voimaa estää heidän avioliittonsa, oli Gretalle vähemmän tärkeä kuin kysymys, pitäisikö hänen kertoa Paulille, mitä kaikkea Hugh oli hänelle sanonut. Päivän kuluessa hänen epävarmuutensa tuli tuskalliseksi. Jos hän puhuisi, hänen samalla täytyisi kertoa, mitä hän tähän asti oli osiksi salannut, Hughin tungettelevasta ja veljeyttä häpäisevästä rakkaudesta. Hänen täytyisi siis tuottaa uutta mielipahaa Paulille, jolla oli surua kylliksi äitinsä menettämisestä. Todennäköisesti ei Paul voisi ymmärtää veljensä omituista esiintymistä ja hävyttömiä puheita. Ja jos hän ei voisi niitä selittää, sitä enemmän ne kiusaisivat häntä. Ehkäpä Hughin uhkaus ei ollut mitään muuta kuin kiihtyneen mielen ajattelematon ilmaus, raivoa, jonka täytyi saada purkautua. Sittenkin Gretan hermostus yltyi, eivät järkisyyt, eivätkä saivartelut voineet sitä estää. Hän oli kuin sokea, joka ilmavirrasta tuntee tulleensa teitten risteykseen eikä voi päättää, kumpaa olisi lähdettävä kulkemaan.