Paulilla puolestaan oli ankarampi kysymys ratkaistavana. Hän ajatteli, olisiko kunniallisen miehen soveliasta mennä Gretan kanssa naimisiin tämän tietämättä, ettei hän ollut isänsä laillinen poika. Sitä hän ei kuitenkaan voinut koskaan ilmaista hänelle. Vala, jonka hän oli vannonut isänsä ruumiin ääressä, sulki ainiaaksi hänen huulensa. Hänen äitinsä kunnia oli kietoutunut yhteen tähän valaan. Jos rikkoi toisen, tuli toinenkin salaisuus heti julki. Totta kyllä, se tarvitsisi ilmaista vain Gretalle ja Greta ja hän olivat yhtä. Sekin oli totta, että hänen äitinsä oli kuollut maailmalle. Mutta vala oli rikkomaton —:
"Vanno, ettet koskaan ilmaise ainoallekaan inhimilliselle olennolle sanoin etkä viittauksin isäsi tekoa etkä äitisi häpeätä." Hän oli vannonut sen ja hänen täytyy se pitää. Tunteiden ristiriita oli hirveä. Rakkaus veti häntä toiselle ja rakkaus toiselle tielle. Kunnia kehoitti ja kunnia kielsi. Hänen sydämensä ensimmäinen ajatus oli ilmaista Gretalle kaikki — ei salata mitään häneltä, jonka sydämen jokainen ajatus oli hänen. Mutta sitten hän päätti, että hänen syntynsä salaisuuden täytyi ainiaaksi olla lukittuna hänen omaan poveensa.
Ei ollut kunnianmiehen työ mennä Gretan kanssa naimisiin ilman, että hän tietäisi hänen syntymästään — oli vain yksi keino pelastua kunniattomasta teosta: jättää koko avioliitto sikseen. Vaikka hän menisikin naimisiin, hänen täytyisi kuitenkin valansa pitää. Jos vala olisi pidettävä, avioliitto olisi kunniaton — se ei olisi se sielujen sopusointuinen liitto, jolloin sydän yhtyy sydämeen, ajatus ajatukseen — kuten oikeassa avioliitossa tuli tapahtua. Tällainen oli samaa kuin olla uhraavinaan lahjansa alttarille ja kuitenkin säilyttää osa itselleen.
Paul ei ollut mikään teräväpäinen mies — silloin tällaiset ajatukset olisivat järkyttäneet häntä liian syvästi. Rakkaus hänen sielussaan oli yli kaiken, ja jättää Greta oli aivan mahdotonta. Jos ihminen ilman omaa syytä joutui kovan kohtalon kynsiin, eikö hänen pitänyt kaikesta huolimatta koettaa kääntää sitä hyväksi? Kaiken uhallakin Paul päätti mennä Gretan kanssa naimisiin. Ja itse asiassa, mitä tällä kunniankysymyksellä oli tämän kanssa tekemistä? Sehän oli vain kuvittelua. Mitä se Gretaan koskisi, onko hän syntynyt laillisessa tai laittomassa avioliitossa? Rakastaisiko hän häntä senvuoksi enemmän tai vähemmän? Olisiko hän senvuoksi arvoton hänen puolisokseen? Ja miten oli hän synnyltänsä äpärä? Ei ainakaan Jumalan edessä, sillä Jumala oli kuullut Hagarin pojan rukouksen. Vain maailman silmissä. Ja mitä se merkitsi? Siellä se merkitsi sitä, että olkoon syntyperä millainen tahansa, siellä yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä yhdeksän avioliittoa solmittiin rahojen vuoksi silloin, kun yhdessä oli kysymys henkisistä ominaisuuksista. Mistä olivat puolet maailman ihmisistä alkunsa saaneet? Ei suinkaan, kuten hän, isästään ja isänisästä, vaan etevimmästä rakastajasta.
Näin miettien Paul ratkaisi asian. Oliko hän täysin oikeassa vai täysin väärässä, tai osiksi oikeassa ja osiksi väärässä, ei kuulu meihin ollenkaan. Oli luonnollista, että sellainen mies, sellaisessa paikassa ja sellaisella ajalla päätti olla virkkamatta Gretalle sanaakaan koko asiasta. Luonnollista kuitenkin oli, että tämä vaikeneminen palaisi vielä monella monituisella tavalla mieleen.
Kävi siis niin, ettei virketty sanaakaan siitä, mikä lähinnä kummankin sydäntä painoi.
XVI LUKU.
Aamu oli kirkas — säteilevä, uusi päivä, jollaiseksi vain pohjolan talviyö voi valjeta. Aurinko hohti valkoiselle lumelle. Ilmassa oli auteretta siksi, että vuorien ääriviivat näkyivät jyrkkinä, ja salaperäinen sädekiehkura näytti ympäröivän jokaista huippua, vieläpä leikkivät säteet puidenkin huurteisilla oksilla.
Ghyllissä oltiin aikaisin jalkeilla ja joka sopessa ja nurkassa keskusteltiin kiihkeästi.
"Jaa, asiat toteutuvat varmasti." "Siinä eivät juorut auta." "Niin, ja suin päin, ei edes odoteta rouvan paluuta." "Mitä iloa rouvasta olisi? Hänhän on kaiken ilon surma. Häistä tuskin tulisi mitään, jos hän olin kotona." "No, se minua kummastuttaa, ettei hän orota eres Hugh-herraa — hänen omaa veljeään, tieräthän." "Olkoon hän siellä, miss' on, tyttö. Vai tahtoisitko astua hänen kanssaan saman askelen?" "Ja entäpä jos tahtoisin, olisiko se niin maailman ihme?" "No, enpä tahro väittää, että pyrkisit liian korkealle, sillä muistan erään tyttörääsyn, jota sanottiin Mercy Fisheriksi, ja hänellä sanottiin olevan suhteita erään kanssa." "Pirä suus' sellaisest' asiast', äläkä pahenna juoruill' mun mieltäin."