Kun Paul varmoin askelin asteli kuoriin, näytti hän virkeältä ja reippaalta. Hänen pukunsa oli yksinkertainen, hänen silmänsä kirkkaat ja säteilevät ja hänen pehmyt ruskea tukkansa kaareutui taakse rauhalliselta otsalta. Greta Paulin rinnalla ei näyttänyt niin levolliselta. Pilvet yhä synkistivät hänen kasvojansa. Usein hänen silmänsä kääntyivät oveen aivan kuin hän olisi odottanut uutta tulijaa.
Juhlallisuus oli lyhyt, ja sen jälkeen kirkkoherra piti vaatimattoman, sydämellisen puheen. Siinä hän kertoi, miten maailman parhain piispa oli asettanut avioliiton ja sanonut, että se on maailman äiti ja kehoittanut heitä täyttämään maan, kaupungit ja kirkot sekä itse taivaan, jonka esihuone koko maailma oli. Sitten hän jatkoi:
"Minä en rakasta ulkonaisia juhlamenoja, sillä niiden suojassa harjoitetaan paljon pahaa. Älkää etsikö loistoa ja kunniaa maailman silmissä, vaan muistakaa, että rakkauden herra on liittänyt teidät rakkaudessa auttamaan toisianne."
Edelleen hän selitti, että vaikka ensimmäiset kristityt eivät tunteneetkaan vihkimämenoja ja vaikka Vanhassa Testamentissa ei niistä mitään puhuta, sillä siellähän Abraham "otti" Saaran vaimokseen ja Jakob "otti" Rakelin, oli kirkon toimittama vihkimys kuitenkin ihana hetki ihmisen elämässä ja selitti vertauskuvallisesti Kristuksen suhdetta omiinsa. Lopuksi hän puhui sekä morsiamen että sulhasen vanhempien tahrattomasta ja kunnioitetusta nimestä ja kehoitti heitä säilyttämään nimensä ja maineensa puhtaana, sillä "mitä hyödyttää hyvä syntyperä, jos jälkeläiset elämällään häpäisevät kuolleitten esivanhempiensa kunnioitetun nimen ja maineen?"
Greta taivutti nöyrästi päänsä alas, ja Paul seisoi koko puheen ajan silmät hajamielisesti luotuina edessään oleviin seinäkuvioihin silloinkin, kun koneellisesti lausui lupauksensa.
Hetkisen kuluttua toimitus oli päättynyt, allekirjoitukset vahvistetut, ja kellojen soidessa pienessä tornissa hääväki astui kirkosta ulos. Kirkko oli vanha, ruma puuhökkeli, jonka seinänraoista paistoi päivä ja jota tummuneissa lyijykruunuissa palavilla kynttilöillä valaistiin.
Saattojoukko kokoontui pyörättömien vaunujen luo, josta nyt puuseppä ja raudoittaja olivat tehneet jäälle soveliaan reen. Ajajan penkillä istui Tuomas Kyttyräselkä viuluineen, ja jääpuikot pian riippuivat hänen märän juhlatakkinsa helmasta. Morsian ja sulhanen saivat palata tällä verrattomalla ajopelillä, jota rautakenkiin puetut laakson nuoret miehet vetivät sileää jäätä pitkin. Päivän sankarit istuivat paikoilleen ja olivat juuri lähtemäisillään, kun Greta kutsui kirkkoherraa.
"Kirkkoherra Christian, kirkkoherra Christian!" kertasivat monet äänet. Kelpo kirkkoherra oli soittamassa kelloja, sillä hän oli itse kellonsoittaja. Äkkiä lakkasi pronssinen kello heilumasta, ja kirkkoherra ilmestyi.
"Täällä on teille paikka, kirkkoherra", sanoi Paul tehden tilaa.
"Ihan puoli vaunua", vastasi kirkkoherra vetäen taskustaan suuren avaimen ja lukiten kirkon oven, sillä hän oli samalla suntiokin.