Tien varrella, kuuden penikulman päässä Lontoosta, oli majatalo, jonka oven päällä riippui nimikilpi, mihin oli maalattu hopeinen haukka ja kultainen haikara. Se oli pieni matalakattoinen rakennus, jossa ulkoa tultaessa ensiksi oli kapakka ja siitä päästiin molemmilla sivuilla oleviin huoneisiin.
Vasemmalla olevan huoneen ovi oli suljettu, mutta sisältä saattoi kuulla lasten ääniä ja joskus taas heidän iloista nauruansa. Huone oikealle oli auki. Se oli savustunut paikka, jossa oli muutamia tuoleja, pitkä honkainen pöytä ja sen takana penkki, toisella seinällä rahi, seinillä piippuja, jotka riippuivat nauloissa, ja pyöreä kurkihirsi kannatti matalaa kattoa.
Suuri tuli roihusi avoimessa takassa, jossa ei ollut kupua eikä reunustaa. Sen edessä suunnattomassa tuolissa, joka oli kuin äsken puustaveistetty kanotti, loikoi huoneen ainoa asukas. Yllään hänellä oli vaalea, raidallinen puku. Hänen hattunsa oli vedetty syvälle, silmille suojaksi kuumuutta vastaan. Hän oli nukahtanut, sen huomasi ensi silmäyksellä.
Jos huonetta olisi valaissut muu kuin takkatuli, se olisi näyttänyt synkältä ja ilottomalta, mutta tässä valossa tämä mukavuuksia vailla oleva suoja pani sydämen lämpimästi sykähtämään. Rusohohtoiset liekit leikittelivät nukkujan pörröisellä tukalla, hiekkaisella lattialla ja räikeillä kuvilla koristetuilla seinillä. Ne loivat varjoja ja hävittivät ne samassa, kurkistivat ulos pienestä, pölyisestä akkunasta ja hymyilivät, kun sininen yö seurasi niitä sisään.
Vanha vaimo, keltainen kasvoiltansa ja tavattoman ryppyinen, tarjoili kapakassa. Pari kolme kulkevaa kaupustelijaa istui penkeillä keskustellen keskenään. Eräs näistä arvoisista vieraista virnisti oikeaa suupieltänsä ivalliseen hymyyn.
"Vaikka minut hirtettäisiin, on minusta verraton onni omistaa sellainen poika, joka ei hetkeäkään suvaitse tehrä työtä!"
Vanha vaimo nosti silmänsä.
"Kas niin, kylliksi siitä!" hän sanoi ja nyökäten päätään oveen päin, josta kuorsaus kuului, jatkoi: "Hän saa kyllä kohta työtä heittäessään teidät ovesta ulos, ainakin jotkut, kuten heitti viime sunnuntaita vasten nuoren Bobbyn."
"Vaikka vain! Ei hän kumminkaan tierä, millä puolen hänen leivästään on voi, sitä hän ei tierä."
"Hänen leivästään?" sanoi toinen, vanha maankiertäjä, kiihkoisasti ja halveksien hymähtäen. "Tarkoitat kai hänen vanhan äitinsä leipää. Etkös ole koskaan nähnyt ihmisiä, jotka aina syövät toisten leivän eivätkä koskaan omaansa, eivätkä voi erottaa enempää kuin lapset, kummalla puolen leivästä on voi?"