"Hillitse kieltäsi, Luke Sturgis", kivahti vanha vaimo. "Sinulla ei ole ollenkaan syytä sotkeutua asioihin, jotka eivät sinulle kuulu."
"Älkää nyt kimmastuko, rouva Drayton. On eräs toinen asia, johon tahtoisin sangen mielelläni sekautua ja se on tuon teirän kelpo poikanne sikaarivarasto, vaikkapa ette sitten antaisikaan mitään juotavaa. Minä korvaan sen kyllä sopivassa tilaisuuressa."
Raukeasilmäinen mies, jonka jaloissa koira leikitteli, virkkoi:
"Ollut Lunnossa taaskin", ja osoitti piippunysällänsä sinne, missä nukkuva mies lojui. "Saanut Lunnon hajua vaatteisiinsa. Minä aina tunnen sen neljänkymmenen kyynärän päästä."
"Silloin te erehdytte, herra Tietäväinen", sanoi vanha vaimo, "hän ei ole saanut vaatteihinsa Lunnon hajua, ainakaan tällä kertaa. Hän on ollut siellä, missä ei ole hajua enempää kuin Hendonissakaan, lukuunottamatta vuoriston tuoksuja, sillä hän on nähnyt vesiputouksia ja lammaslaumoja."
"Vuoriston? Ja onko herra Paul ollut vuoristossa?"
"On, Cummerlannissa. Se on vuoristoa, ja suurenmoistapa onkin, kuten olen kuullut."
"Cummerland? Eiks' se ol' se paikka, josta tää nuori rouva on kotoisin?"
"Ehk' on. En tahdo väittää, ettei ole."
"No, nyt ne asiat selviävät, eiks' selviäkin?" Puhuja päästi merkitsevän vihellyksen ja käänsi sitten pahaamerkitsevän katseensa tovereihinsa. "Minä aina sanon eukolleni: 'Oles vaiti', sanon minä, 'ja vielä se tulee ilmi', ja eikös se nyt ole niin käynyt?"