Mutta tämä hämmästynyt kysymys oli vähällä viedä kaiken hänen voimansa.
"Et voi hyvin, Mercy — mitä se on?"
Hän otti hänen päänsä vanhojen karkeitten käsiensä väliin ja siveli hänen kiharoitansa niin hellästi kuin äiti.
"Oi, isä, minä voin oikein, oikein hyvin."
Sitä seurasi lyhyt, väkinäinen nauru. Silmiin ilmestyi harras, kostea kiilto.
"Joitakin suruja, Mercy?"
"Mitä suruja, isä?"
"En tiedä, mutta joitakin suruja. Ehkä tavallisia nuorten huolia, niinkö?"
Vanhan miehen ääni värisi hiukan, ja hänen kätensä vapisi tytön päätä silitellessään.
"Mitä huolen syytä minulla olisi?" sanoi Mercy hiljaisella, melkein särkyneellä äänellä.