"No niin, itse tiedät parhaiten", sanoi hiilenpolttaja. Sitten hän pani kätensä tytön leuan alle ja nosti hänen päätänsä, kunnes saattoi katsoa suoraan tytön vastahakoisiin silmiin. Tämä tutkimus näytti lohduttavan häntä, ja hymy ilmestyi hänen jäykille kasvoillensa. "Ehkäpä erehdyin", hän ajatteli. "Ihmiset juoruavat aina niin mielellään."
Mercy yritti nauraa uudelleen, ja heti samana hetkenä loordi Fisherin muoto uudestaan synkkeni.
"Ne sanovat, ettet sinä enää ole sama iloinen, pikku tyttönen kuin ennen", hän sanoi.
"Sanovatko ne? Mutta minähän olen oikein onnellinen! Sinähän aina sanot, että ihmiset ovat juorukelloja, etkös sanokin, isä?"
Sulut olivat nyt väkisinkin katketa.
"Mitä, Mercy, sinähän itket."
"Minä — itken!" Tyttö heitti päätänsä koettaen kiihkeästi vastustaa tätä otaksumaa. "Oi, en; minähän nauroin — sitä se oli."
"Sinulla on kuitenkin kyyneleet silmissäsi joka tapauksessa."
"Kyyneleet? Eikö mitä, isä! Kyyneleet? Enkö minä sanonut sinulle, että sinun näkösi alkaa pettää — niin, enkö minä sanonut?"
Ei hyödyttänyt yrittää enää kierrellä. Surullinen pää painui aaltoilevalle rinnalle ja Mercy nyyhkytti.