"Hän on siitä kuitenkin iloinen, vaikka olen kuullut kuiskattavan", sanoi vanha nainen, "että hän syödessään ruokkii kahta, kuten sanotaan."
Miehet nauroivat.
"Sehän on naisten tehtävä", sanoi joku, kun akka kulki ohi.
"Sellaista väkeä ei toki pitäisi ottaa asumaan kunniallisten ihmisten luo", sanoi toinen, nuorempi nainen, joka oli sitonut hattunsa korealla silkkinauhalla leuan alle.
"Ja se onkin enemmän kuin armeliaisuus käskee", sanoi toinen eukko. "Mutta tietysti jokainen osoittaa laupeutta toiselle, joka on samanlainen kuin itsekin."
"Uteliaisuus on tämän maailman suurin synti", sanoi raukeasilmäinen mies. "Ihmiset puhuvat kaikenlaisista paheista ja vaivoista; joku pitää pahimpana juoppoutta, toinen rahanhimoa, joku taas reumatismia tai jotain muuta, mutta minä sanon, että kaikista kiusallisinta on naisten uteliaisuus. Sanokaa minulle joku, joka ei ole utelias, niin saatte nährä, ettei hän pistä nokkaansa joka paikkaan."
"Tietysti ei", sanoi se herra, jota oli sanottu Luke Sturgikseksi. "Ja osoita minulle mies, joka ei ole utelias", hän jatkoi silmää iskien, "niin minä näytän sinulle miehen, joka on hyvä kyntäjä, verraton ojankaivaja ja airanpanossa arvokkaampi kuin painonsa kultaa, kun taas kovin tieronhaluiset ihmiset syövät ja hävittävät maakunnan pahemmin kuin ilkeinkin sota."
II LUKU.
Vasemmalla olevassa huoneessa istui Mercy Fisher leikkien lasten kanssa, nauroi, kun he nauroivat ja koetti unohtaa, ettei hän ollut yhtä nuori kuin he, ei yhtä onnellinen eikä vapaa raskaista ajatuksista, ei voinut elää kuten he hetkestä hetkeen katumatta menneisyyttä, toivomatta mitään tulevaisuudelta, eläen kokonansa nykyhetkessä. Mutta hän oli muuttunut eikä ollut enää lapsi, vaikka hänen lapsensydämensä ei koskaan tuntunut vanhenevan, vaan oli vieläkin täydelleen lapsellinen, huolimatta siitä, että täyden naisen kuorma oli pantu sen kannettavaksi ja naisen surut sumensivat hänen elämäänsä — hän oli tullut vain hieman vanhemmaksi, ehkä hieman viisaammaksi, kasvot olivat käyneet vähän surullisemmiksi ja silmät ajattelevammiksi.
Eräs naapurinvaimo, joka oli mennyt vieraisille viiden penikulman päähän, oli tuonut lapsensa ja pyytänyt "nuorta rouvaa" pitämään niistä huolta hänen poissaollessaan. Nelivuotias poika pyöri Mercyn polvella, kun taas hänen kuusivuotias sisarensa seisoi tuolin vieressä katsellen, miten neulintikut somasti kilahtelivat tädin niitä ahkerasti liikutellessa. Samalla lävisti moni lapsen viaton huomautus kuin nuoli Mercyn sydämen. Nuori herra johti alituiseen puheen siihen, mikä Mercyn mieltä painoi.