Josiah Bonnithorne oli kokonaan ilman sukulaisia ja läheisiä ystäviä. Hänen äitinsä oli ollut toinen kahdesta sisaruksesta, jotka hankkivat toimeentulonsa harjoittamalla vähäistä sokerileipurin liikettä Whitehavenissa ja olivat uskonnoltaan metodisteja. Sisarukset olivat rakennelleet omat tuulentupansa tulevaisuuden suhteen. He olivat päättäneet mennä naimisiin ja olivat jo mielessään omituisen vaalinsa suorittaneet. He tahtoivat päästä saarnaajain vaimoiksi. Mutta odotettua tilaisuutta ei vain tullut, ja he vanhenivat arveluttavasta Vihdoin nuorempi sisar kuoli, ja siten päättyivät hänen pitemmälle tähtäävät tulevaisuudensuunnitelmansa. Vanhempi sisar jäi vielä pariksi vuodeksi yksin leipuripuotiinsa. Sitten hän yht'äkkiä otti miehekseen muutaman paikkakunnalle saapuneen kulkurin. Se oli huono vaali. Mutta kaikesta onnettomuudesta huolimatta tämä kulkuri oli paikallinen saarnaaja, ja hieman tinkien oli kuitenkin vaimoparan ihanne toteutunut. Vihdoin selvisi, että tämä kulkuri oli samalla oikea roisto, jolla oli jossain vaimo elossa. Tämän vuoksi hän joutui veljien epäsuosioon ja pakeni. Luonnollisesti hän jätti toisen vaimonsa jälkeensä salaa pantattuaan sitä ennen kaiken, mitä suinkin oli toiselle kelpaavaa. Muutamien kuukausien kuluttua vaimoraukka joutui miehensä velkojien vaatimuksista puille paljaille, ja samoihin aikoihin syntyi myöskin lapsi. Se oli viheliäinen, pieni otus — poika. Muutamat hyvät "yhdistyksen" jäsenet hoitivat lasta, kunnes se oli kahden vuoden vanha, ja sittemmin he panivat sen turvakotiin ja kouluun. Pojan ollessa siellä äitiä tapasi ankara halvaus. Silloin ensi kertaa turmioon joutunut vaimoraukka halusi nähdä lastansa. He toivat sen sairasvuoteen luo ja se hymyili katsellessaan äitinsä kuolevia kasvoja. "Oi, jospa Jumala sallisi hänestä tulla saarnaajan!" sanoi äiti koko sielunsa kiihkolla. Tohtorin viittauksesta lapsi otettiin sairaalta pois. Kasvot vääntyivät kauheasti, sumentunut silmä, josta toivonsäde vielä tuikahteli, avautui ja sulkeutui, ja äiti oli lausunut jäähyväisensä kaikelle tässä elämässä.
Poika eli kuitenkin. Kasteessa annettiin hänelle nimi Josiah ja hän otti sukunimekseen äitinsä tyttönimen, Bonnithorne. Hän oli heikko raukka eikä rakastanut poikamaisia leikkejä, mutta kunnostautui kouluaineissa. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hänet pantiin teurastajan oppiin, kun hänen täytyi koulunkäyntinsä lopettaa kesken. Sattuman kautta hän joutui tarjoutumaan erääseen lakiasiaintoimistoon, ja hänen hakemuksensa hyväksyttiin. Kymmenen vuoden kuluttua hän peri isäntänsä toimiston ja silloin hän viiletti täysin purjein eteenpäin.
Hän tuotti "yhdistykselle" pettymystä liittymällä valtion kirkkoon, mutta ei muuten osoittanut vihaavansa entisiä suosijoitansa. Hänen luonteensa näytti kykenevän sovittamaan kaikki ihmiset keskenänsä. Hänestä pidettiin, vaikk'ei rakastettu, häneen luotettiin, vaikk'ei häntä erittäin suosittu. Hänestä tuli kirkonisännöitsijä, yleisten rahastojen hoitaja ja omaa etuaan etsimättä hän näytti uutterasti harrastavan yhteistä parasta. Ja ihmiset sanoivatkin aina julki suuren ilonsa siitä, että maailmassa saattoi menestyä niinkin jalo olento kuin Josiah Bonnithorne.
Mutta oli Cumberlannissa kuitenkin mies, joka tunsi herra Bonnithornen kiireestä kantapäähän. Se mies oli Hugh Ritson. Kertaakaan nämä kaksi eivät pettäneet toisiansa.
Kun Bonnithorne jätti hiilenpolttajan, hän kulki sitä tietä, joka vei Newlannin joen yli ja kääntyi Ankerias-kallioille päin. Siten hän joutui ihan lähelle urheilijoita. Hän sattui juuri kuulemaan laakson väen naurun, kun kerjäläinen kertoi, että hän oli nähnyt Paul Ritsonin Hendonissa. Hetkistä myöhemmin hän kohtasi Hugh Ritsonin tiellä. Tervehdys oli lyhyt ja kursailematon, kun nämä kaksi toisensa tapasivat.
"Sinun isäsi on kutsunut minua", sanoi Bonnithorne.
"Mitä varten?" kysyi Hugh Ritson.
"Sitä minä en vielä tiedä."
He kulkivat vähän matkaa puhumatta mitään. Sitten asianajaja käänsi aina hymyilevät kasvonsa toiseen ja sanoi pehmeällä äänellänsä:
"Minä olen juuri nähnyt sinun pikku ystäväsi. Hän näyttää kalpealta, pikku raukka! Jotakin täytyy tehdä ja pian."