"Emme voi enää viipyä", vastasi Paul.
IX LUKU.
Kellot Lontoossa löivät yksi, kun Paul ja Greta astuivat St. Pancraksen aseman portaita alas. Yö oli pimeä ja purevan kylmä. Sakea sumu täytti ilman, ja tavaton hiljaisuus vallitsi kaupungissa. Avoimella torilla seisoivat yksinänsä nelipyöräiset vaunut. Ajaja oli mennyt sisään, käärinyt suuren takkinsa ympärilleen ja nukahtanut. Poliisi herätti hänet ja hän teki tilaa Paulille ja Gretalle. Hän otti loimen hevosen selästä, kääri sen kokoon ja kohotti lamppujensa sydäntä — ne paloivat pienenä ja punaisena ja niistä räiskyi säkeneitä sumuiseen ilmaan.
"Mihin hotelliin, herra?"
"Westminsterin luostariin."
"Luostariin, herra? Sanoitteko luostariin, herra? Pyhän Margaretan
Westminsterin luostariinko, herra?"
"Katoliseen luostariin."
Gretan käsi puristi Paulin käsivartta.
Ajuri nousi paikoillensa mutisten jotakin, jota ei voinut kuulla. Kun hän ajoi vahtiportista, tuli päivystävä poliisi lamppu kädessä ulos ja merkitsi muistiin vaunun numeron.
Joka askelella sumu tuli yhä sakeammaksi ja he kulkivat alavaa katua. Päästäkseen pois monisokkeloisilta kaduilta, joita myöten valoisampana yönä matka olisi ollut suorempi, ajuri ohjasi hevosensa Eustonin Tietä Kuninkaankadulle ja siitä etelää kohti Oxfordin katua. Tämä selvempi ja valoisampi tie kulki onnettomuudeksi vilkasliikkeisten kaupunginosien kautta. Monta pysähdystä sattui kelvottoman valon vuoksi.