Ajuri osti soihdun muutamalta katukauppiaalta ja pisti sen piiskansa varteen. Kun he tulivat vilkkaimmille paikoille, hän astui alas kuskipenkiltänsä, otti soihdun toiseen ja ohjakset toiseen käteensä ja asteli hevosen pään kohdalla.
Kulku oli nyt vieläkin hitaampaa. Se oli kuin vaivalloinen matka jossakin rautakaivoksessa. Inhoittavia höyrypilviä kulki heidän ylitsensä. Taivas riippui matalana heidän päänsä päällä kuin näkymättömillä pylväillä lepäävä katto. Punaiset valot välähtelivät kuin lentävät tähdet eloisilla kaduilla. Muutamasta kahvilasta tulvi kadulle valoa, ja sen edustalle oli kerääntynyt suuri väkijoukko — ajureita paksuissa takeissansa, naisia repaleissa ja likaisissa vaatteissa ja poikia, joiden kasvot jo olivat vanhat. Siinä vieressä oli perunakeittiö, jonka ovesta kohosi sakea vaalea höyry kuin uhkailevasta tulivuoresta. Katulyhdyt näyttivät muodostavan tasaisen rivin aivan kuin kynttilät katolisen kirkon alttarilla ja kostea, kylmä ilma tunkeutui kaiken läpi kuin koetellakseen jokaisen varustuksia.
303
Kaksi surullista olentoa, joiden sydäntä painoi raskas huolten taakka, istui äänetönnä vaunussa ja heistä tuntui tämä suuri kaupunki — joka jo itsessään oli oma maailmansa — kaivokselta, jonka inhimilliset maan matoset olivat kaivaneet maan alle, kun taas valo ja vapaus olivat heidän yläpuolellansa.
Muutamassa paikassa, jossa käytävästä erosi porras kadunalaiseen leipomoon, kolme tai neljä tämän kaupungin ryysyläistä oli kääriytynyt yhteen ja nukkui. Katu oli kaikkea muuta kuin äänetön, vaikka oli vielä pari tuntia siihen kuin jättiläisliike heräisi. Harvat ajurit sivuuttaessaan tuntemattominakin toisensa tervehtivät, ja ääni kuului raa'alta ja käheältä. Kun lukemattomat kellot löivät kaksi, kaikui ääni kuorona läpi öisen, usvaisen ilman.
Matka oli pitkä ja ikävä, mutta Paul ja Greta tuskin tajusivat sitä. Heidän piti pian erota eivätkä he tienneet, he koska tapaisivat uudestaan. Ehkä pian, ehkä pitkän ajan perästä, ehkä vasta sitten, kun tätä suurempi pimeys peittäisi heiltä maan.
Kääntäen Oxfordin kadulle ajuri ohjasi länttä kohden aikoen tulla Westminsteriin pääportista Hallituskadulta. Tie oli nyt autio ja äänetön. Mutta vaikka olikin levon aika, oli viheliäisyys kuitenkin nytkin avannut kaikkinielevän kitansa. Kevyt naurahdus katkaisi äänettömyyden, ja nuori tyttö, vielä melkein lapsi, Puettuna tahrattuihin hepeniin, kulki hoiperrellen käytävää, tuli vaunun luo ja kurkisti sisään akkunasta.
Muutaman hotellin ovella, josta valonsäteet tunkeutuivat sumuiseen yöhön, ajuri pysähdytti. "Mukava hotelli, herra. Ajattelin: ettekö voisi jäädä yöksi sinne, herra?"
Paul avasi luukun. "Me haluamme Westminsterin; luostariin, ukkoseni."
Ajuri oli pistänyt soihtunsa paikoilleen lyhdyn jalkaan ja heiluttaen käsiään hakkasi ruumistaan lämpimikseen. "Kylmää urakkaa, herra. Ajattelen, että tämä jo olisi minulle kylliksi. Puoli kolme jo ja St. Margaretaan on vielä penikulma, herra. Kotiin on nyt jo pitkä matka, herra, ja rouva odottaa minua tähän aikaan ja muutenkin."