Hugh Ritson seurasi Draytonin liikkeitä ja naurahti huolettomasti. "Teidänlaisenne miehet ovat aina? varovaisia väärällä paikalla", hän sanoi. "Jos ne kerran saavat teidät kiinni, ei kestä kauan, ennenkuin ne löytävät — takkinne." Viimeinen sana lausuttiin merkitsevällä äänenpainolla.
"Saatana, jos minä en sitä polta sopivassa tilaisuuressa", mutisi
Drayton. Hänen käytöksensä oli juro ja masentunut.
"Ei, sitä te ette saa tehdä", sanoi Hugh katsellen häntä suurellisesti. Ylinen oli tyhjä lukuunottamatta patjaa ja vilttiä, joka oli melkein koossa sen toisessa päässä ja paria kolmea lautasta, jotka olivat lattialla kuivuneine ruoanjätteineen. Se oli matala huone, johon vuoliaisten raosta ja seinistä päivä näkyi. Muuta akkunaa ei ollutkaan. Seiniä oli kai joskus tukittu, mutta riiveet olivat irtautuneet ja roikkuivat vain toisesta päästään kiinni.
"Onkos kuulunut mitään?" murahti Drayton äreästi.
"On. Minä ilmoitin poliisikersantille, että luulin päässeeni jäljille."
"Mitä? Ette!"
Kaksi miestä katsoi toisiinsa — Drayton epäilevästi vaanien ja Hugh
Ritson tyytyväisenä ja hyvätuulisesti.
"Minä sanon teille: minua ei oteta kiinni noin vain lemmessä", sanoi
Drayton koettaen säilyttää tyyneytensä.
Hugh Ritson ei vastannut muuta kuin hymähti. Kun hän katsahti Draytonin kasvoihin, hänestä tuntui, ettei yksikään ihminen koskaan ole ollut sellaisessa tilanteessa kuin hän oli tällä hetkellä. Tuossa oli mies, joka oli Gretan velipuoli ja hänen miehensä ilmetty kuva. Tuossa oli mies, joka vakavista epäilyksistään huolimatta ei tiennyt omaa syntyperäänsä. Tuossa oli mies, jota uhkasi ankara rangaistus. Hugh Ritson hymyili ajatellessaan, että hän aikoi juuri tehdä tämän miehen siksi, mikä hän oli.
"Drayton", hän sanoi, "minä aion olla teidän ystävänne tässä asiassa."