* * * * *
Juuri sillä hetkellä kapakan emäntä kapakkahuoneessa askarrellessaan kuuli rattaitten pyörien ratinaa, ja seuraavana hetkenä vaunut pysähtyivät ovelle.
"Kuulkaa, tulkaa auttamaan pian", huusi ajuri.
Rouva Drayton lenksutti ulos. Ajuri oli juuri kumartunut vaunun ovesta sisään ja koetti auttaa ulos jotakin.
"Ottakaa kärestä, neiti; kas niin, se on oikea tapa."
"Varovasti nyt, herra, alas."
Autettava henkilö oli mies. Kapakkahuoneesta lankesi valo suoraan hänen kasvoihinsa, ja kapakan emäntä näki hänet selvään. Se oli Paul Ritson. Hän oli tuohtuneen näköinen ja hänen silmänsä verestivät. Hänen takanansa oli Mercy Fisher kasvoillansa vielä kyynelten jäljet.
"Oi, hän voi pahoin, rouva Drayton", sanoi Mercy.
Paul vapautti tytön syleilystä toisen kätensä, heilautti sitä rauhoittavasti, hymyili heikosti ja sanoi:
"Ei, ei, ei — antakaa minun kävellä. Minä voin, hyvin, minä voin hyvin."