Tämä tieto sai hänet hätkähtämään. "Ormerod — kuinka kummallista!"
Huudahdus tuntui päässeen melkein hänen tietämättään, ehdottomasti.
"Miksi kummallista?" — Hugh Ritson ei heti vastannut. "Hänen
ristimänimensä?"
"Grace."
"Grace Ormerod? Kas, sinun kai täytynee tietää, että Grace Ormerod sattuu olemaan minun äitini tyttönimi!"
"Sinä näytät tuntevan valokuvan."
Hugh Ritson oli saanut takaisin mielenmalttinsa. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä.
"No niin, ehkä — ei, en tietenkään, en!" hän sanoi vihdoin kiivaasti.
Sydämessään hänellä oli toinen vastaus. Hän ajatteli sinä hetkenä, kun loi silmänsä valokuvaan, että se näytti — näytti pikkuisen — hänen oman äitinsä kuvalta.
He jatkoivat matkaansa. Herra Bonnithornen ikuinen hymy katosi hänen huuliltansa. Kohottaen äänensä melkein liian kovaksi hän sanoi:
"Samalla on tässä toinenkin merkillinen sattuma. Haluaisitko tietää, mikä oli Grace Ormerodin ja Robert Lowtherin pojan nimi?"
Hugh Ritsonin sydän oli pakahtua, mutta onnistuen säilyttämään ulkonaisen välinpitämättömyytensä hän murahti: