Gretan sydän sykki ankarasti tänä yönä. Hänen sielunsa täytti uusi ilo ja toivo. Jokainen tuuma, jonka he kulkivat, herätti hänen rinnassaan uusia tunteita. Hän ihmetteli, mistä tuo ihmisten paljous tuli ja mihin se oli matkalla. Inhimillisyyden aava meri aaltoili ja kohisi hetkeksikään tyyntymättä.
Sata kertaa hänen teki mielensä astua maahan ja tyhjentää taskuistaan kaikki rahat. Eräs sokea mies, joka puhalsi kimeää pilliä ja piti pientä koiraa pitkästä narusta, herätti hänen erikoista myötätuntoansa, puoliksi avoimien silmien tyhjä katse vaati aivan rajatonta sääliä. Eräs siivoton nainen juopuneena hoiperrellen kulki avopäin poikki kadun juuri heidän hevosensa jalkojen editse rinta paljaana riippuen ja pieni lapsi käsivarrella itkien, ja tämä oli toinen, joka voitti hänen osanottonsa. Hento olento, ryysyinen poika, kyyhötti muutaman talon portaalla kuin hyrrittävä kissa ja herätti vastustamatonta mielenkiintoa. Mutta hetkeksikään hän ei tohtinut pysähtyä, ja vihdoin hän nojasi päättävästi selustaan, sulki silmänsä ja mietti ankarasti, eikö sittenkin ollut sangen itsekästä olla täysin onnellinen.
Vaunut pysähtyivät tärähtäen. He olivat St. Pancraksen asemalla.
"Onko hän tullut?" kyseli Greta kiihkeästi itseltänsä, tarkaten kaikkia niin terävästi, että muutamalla silmäyksellä sai selvän ihmisistä ja tapahtumista ympärillään.
Hän ei voinut nähdä Paulia, ja kun kantaja avasi vaunun oven ja auttoi häntä alas, hänen teki mielensä kysyä mieheltä, oliko hän nähnyt hänen puolisoansa. Mutta ei, sitä hän ei tahtonut tehdä. Hänen täytyy itsensä etsiä hänet, niin että hän on ensimmäinen, joka hänet huomaa. Oh, niin! Hänen täytyy ensiksi nähdä hänet, nyt hän varmasti päätti, ettei kysy keltään.
Kantaja pani tavarat kärryille ja työnsi ne asemasillalle, ja Greta ja rouva Drayton seurasivat häntä. Silloin suuret silmät, jotka puoliksi hymyilivät, puoliksi pelästyneinä katselivat ympärilleen värähtelevien luomien alta, saivat huolestuneen ilmeen. Ei, Paul ei ollut siellä.
"Mitä kello on?" hän kysyi silmät yhä kiertäen miehestä mieheen ihmisjoukossa.
"Kymmentä vaille kaksitoista, neiti", ilmoitti kantaja.
"Oh", sanoi Greta helpotuksesta huoaten, "sitten hän on pian täällä."
"Tahdotteko istua odotushuoneessa, neiti?" kysyi kantaja ja melkein tajutonna Greta seurasi häntä, kun hän näytti tietä. Rouva Drayton löntysti jäljessä.