"Mitä hän sanoi sairaudestaan?" kysyi Greta, kun he olivat kahden.
"Että häntä hieman pyörrytti. Ehkä hänellä usein on sellaisia kohtauksia", sanoi kapakan emäntä.
"Se on totta. Ja mitä te silloin sanoitte?"
"Minä kehoitin häntä lepäämään hetkisen ja ottamaan vähän virvokkeita ja hän sanoi: 'Kiitos, parahin eukko'."
"Te olitte oikeassa, te hyvä rakas sielu", sanoi Greta kiertäen kätensä hänen ympärilleen ja syleillen häntä. "Minä olen varma, että te olette ollut hyvin hyvä minun miehelleni ja vaalinut häntä hellästi sill'aikaa, kun minä, jonka olisi pitänyt hoitaa häntä, olin poissa. Kiitos, kiitos teille!"
Rouva Draytonista tuntui pahalta. "Niin, niin, katsokaas, minä en voi nähdä miehisen olennon kärsivän. Se koskee minuun jollakin tavalla."
Greta oli noussut seisoalleen. "Seiskaa tässä, rouva Drayton — eikö se ollut niin? — seiskaa tässä sen aikaa, kun minä pistäyn asemasillalla. Hän voi tulla eikä näekään minua. Ah, niin, hän voi etsiä minua joka paikasta!"
Hän riensi ulos ja tunkeutui eteenpäin ihmisten välistä, jotka kulkivat edestakaisin. Hän puikahti matkatavaroiden vastaanottopaikalle ja sieltä taas laiturille vaunujen luo. Veturit puhkuttivat savua ja höyryä avaraan lasikattoon asti, jossa veturien vihellys kaikui terävänä ja vihlovana. Sieltä hän palasi odotushuoneeseen. "Oi, rouva Drayton", hän sanoi, "minä näin viime yönä kamalaa unta. Mitä te ajattelette? Mahtaako hän olla niin terve, että voi tulla?"
"Tietysti, tietysti, rakkaani. 'Käskekää tulla tapaamaan miestänsä kello kaksitoista.' Ne ovat herran omat sanat."
"Kuinka onnellinen minä olenkaan, kun me olemme turvassa kotona jälleen! Ja jos hän on sairas, minun tehtäväni on hoitaa häntä."