Greta ei voinut enää pidättää itseänsä, vaan hyökkäsi heidän kimppuunsa kymmenin kysymyksin. Mihin aikaan kirkkoherra oli saapunut? Milloin oli lähtenyt asemalta? Saiko hän vaunut? Oliko hevonen hyvä? Ehtisivätkö he ajoissa takaisin?
"Mikä on teidän junanne, neiti — kahdentoista juna pohjoiseen?"
"Niin. Ehtiikö hän siihen?"
"Tuskin vain joutuu kahteentoista", sanoi kantaja. Mutta huolimatta hänen lannistavasta ennustuksestansa Greta oli niin iloissaan näistä tuoreista tiedoista, että veti kukkaronsa esille ja antoi kantajalle viisi shillingiä. Hänellä ei ollut pientä muuta kuin kaksi kultarahaa ja kaksi pennyä, eikä hänen nykyisessä ilossaan ollut eroa, antoiko hopeaa vai kuparia sille, joka tällaisen sanoman toi.
Mies reväytti silmänsä auki ja hymyili, mutta pian hän tointui tästä odottamattomasta ilosta. Tavattomalla palvelevaisuudella hän toimitti tavarat pohjoiseen menevään junaan, joka jo oli asemalla.
Vielä oli kolme minuuttia puoli-yöhön, ja rouva Drayton oli työntynyt
Gretan kanssa asemasillalle.
"Oh, minusta tuntuu kuin tuhannen sydäntä olisi niin täynnä ja sykkisi minun rinnassani", sanoi Greta. "Rouva Drayton, onko varmaa, että hän tulee? Kantaja, oletteko pannut tavarat vaunuun? Mikä on meidän juna — vasemmalla?"
"Ei, neiti, vasemmanpuoleinen siirtyy juuri pois tehden tilaa Kentish Townista ja Hendonista tulevalle paikallisjunalle. Oikealla on teidän junanne, neiti. Joko teill' on piletti neiti?"
"Ei vielä. Pitää kai minun ostaa se, luulen? Onko kiire? Minun täytyy ostaa kaksi pilettiä", hän lisäsi kääntyen kapakan emäntään. "Kun hän tulee, hänellä ei ole mitään muuta tehtävää kuin astua vaunuun."
"Teidän tulee liikkua sukkelaan, neiti — juna lähtee juuri — vain yksi minuutti", selitti kantaja.