Katuja painoi päänsä vieläkin alemma. "Oi, äiti, minä rikoin lupaukseni, ja — me menimme naimisiin."
Abbedissan huulet liikkuivat äänettömässä rukouksessa.
"Mikä hänen nimensä oli, tyttäreni?"
"Robert Lowther. Me tulimme Irlannista Lontooseen. Syntyi lapsi ja me annoimme sille nimen Paul. Sitten minun mieheni rakkaus kylmeni ja kuoli. Minä kauheasti surin sitä. Ehkä minusta siten tuli ikävä toveri. Vihdoin hän ilmoitti minulle —"
Ääni sammalsi, koko ruumis vapisi.
"Mitä, lapseni?"
"Oi, äiti, hän ilmoitti minulle, että minä en ollut hänen vaimonsa, koska minä olin katolinen ja hän protestantti ja koska katolinen pappi oli meidät vihkinyt Irlannissa katolisen tavan mukaan. Englannin laki ei tunnusta sellaista päteväksi."
"Häpeä Englannin laeille! Mutta mitä me tiedämme laeista ristin juurella? Kuinkas sitten kävi?"
"Hän jätti minut. Äiti, minä tahdoin taistella Jumalan johtoa vastaan. Minä koetin hukuttaa itseni ja lapseni mukanani, mutta ne pelastivat minut. Minut pantiin hulluinhuoneeseen ja minun lapseni — minun Paulini — annettiin sen vaimon hoitoon, jonka luona olin asunut. Enkö minä ole rikkonut suuresti?"
"Sinun syntisi, tyttäreni, ovat suuret, mutta kärsimyksesi myöskin ovat olleet suuret. Mitä sitten tapahtui?"