Silloin kohosi tiellä sakea pölypilvi ja pian ilmestyi kirkon edustalle joukko miehiä suuren koiralauman saattamana. Vingahdukset, haukunta, rivoukset, naurunhohotus ja kukkojen kiekuna täytti ilman. Räyhääjiä saattoi olla tusinan verran ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa. Ensiksi tuli John Proudfoot, seppä, paitahihasillaan, nahkainen esiliina käärittynä kierteelle vyötärelle ja hopeanharmaa taistelukukko vangittuna kainalossa. Pitkä Geordie Moore, hänen apurinsa, kantoi toista lintua. Dick-mylläri, ruskeassa vaalenneessa takissa kulki Geordien rinnalla kutittaen lintua oljella. Job Sheepshanks, kivenhakkaaja, kantoi pikikuppia ja pensseliä ja Tuomas Kyttyräselkä toi kourassaan rautaviiloja. Heidän jäljessään tuli Lentävän Hevosen kapakoitsija kantaen koria, josta pisti esille monien pullojen suut. Natt, Ghyllin tallimies, kantoi pajunoksista tehdyssä lintuhäkissä bantam-kukkoa, jonka kannukset välkkyivät auringossa.
Koko meluisan seurueen keskuksena ja sieluna kulki muuan mies. Hänen äänensä kaikui yli muiden, hänen naurunsa oli äänekkäin, ja puolet kaikesta, mitä sanottiin, oli tarkoitettu juuri hänelle. Hän oli iloinen mies, ja hänen turpeat kasvonsa punoittivat. Päällään hänellä oli vaalea, raidakas villapuku.
Se oli Paul Drayton.
"Saakeli soi, mitäs siellä nyt on?" hän kysyi, kun joukko astui kirkon eteen.
"Lehtimajan juhla, luulisin", vastasi Tuomas Kyttyräselkä.
"Ja mikä on lehtimajan juhla?"
"Te tiedätte, herra Paul", sanoi postinkantaja — "lehtimajan juhla, jolloin seinät peitetään lehdeksillä — pyhän Pietarin päivä, tiedättehän."
"Ai, niin, minä tiedän — lehdesjuhla, eikö se ole kerran vuodessa?"
"Mitä, mies, ettekö muista päivää, jolloin poikana itse kannoitte lehdeksiä?" ihmetteli seppä.
"Tietysti, tietysti, ai, niin, en minä ole unohtanut niitä päiviä.
Varttokaas. Se on jonkinlainen elojuhla, vai?"