Kirkas hymy karehti hänen huulillansa.
"Ehkä niin, tyttö."
"Ralphie ei ole koskaan ennen lapsia nähnyt, isä. Eikö se näyttänyt pelästyneeltä? — eikö yhtään, yhtään näyttänyt pelkäävän, tiedättehän? Minusta taisi tuntua, että se vetäytyi minun taakseni."
"Ehkäpä, ehkä."
Pienokainen oli jättänyt äitinsä käden ja yhä pitäen ukkinsa laihasta sormesta se tepsutti hänen rinnallansa sisään.
Keittiössä vallitsi suloinen viileys, ja valkeiksi-pestyine seinineen ja savilattioineen se näytti miellyttävältä. Akkunan alla oli penkki ja pöytä ja sen vastaiselta seinältä hohtivat hyllyltänsä kirkkaat tinatuopit, kupit ja lautaset ja nauloihin oli ripustettu leikkuulautoja, kaaviloita, laatikoita ja muotteja.
"No, kattos tänne, ukkoseni", sanoi vanha hiilenpolttaja sukeltaen suureen sivutaskuunsa.
"Oletteko te tuonut sen? Onko se kissanpoikanen? Oh, rakas, antakaa pojan nähdä se!"
Kissanpoika tuli esille vanhuksen taskusta ja laskettiin hellan edessä olevalle karvamatolle. Pienen, hentoisen eläimen silmät hohtivat, mutta kauan se ei pysynyt paikallansa, vaan nousi takajaloillensa ja naukui. "Missä on Ralphie? Katsooko se sitä, isä? Mitä hän tekee?"
Pienokainen oli heittäytynyt nelinkontin sen eteen ja tuijotteli suoraan sen pyöreihin poskiin.