IV LUKU.
"Olispa aika, että se kelpo herra Bonnithorne olis jo täällä", sanoi
Allan Ritson.
"Mitä varten sinä kutsuit häntä tänne?" kysyi rouva Ritson matalalla äänellä, joka oli hänelle luontainen.
"Saahakseni sen testamenttiasian viimeinkin järjestetyksi. Onpahan sitten yhtä huolta vähemmän ajateltavana, ja se onkin painanut mieltäni kyllin kauan."
Allan puhui kartellen, kuten mies, jota tuskalliset ajatukset ovat painaneet liian kauan. Toivo saada vihdoinkin vapautua näistä epämieluisista mietteistä näytti rohkaisevan häntä, vaikka tarkka katselija olisi huomannut, että se helpotus saattoi olla otaksuttu mieluumminkin kuin todellinen.
Rouva Ritson ei yrittänytkään näyttää välinpitämättömältä. Hänen vakava katseensa tuli vieläkin vakavammaksi ja hänen pehmeä äänensä yhä pehmeämmäksi, kun hän sanoi:
"Jos sitten, kun se on saatu järjestetyksi, poistuisivat pilvet, jotka ovat pimittäneet elämämme taivasta, olisi kaikki hyvin. Mutta ne eivät ikinä hajoa."
Allan Ritson käänsi päänsä sivulle koettaen hymyillä, mutta pilvet eivät olleet karkoittaneet aurinkoa niin tarkkaan hänen viljapelloiltaan, kuin hymy oli kadonnut hänen ryppyisiltä kasvoiltansa.
"Tule, elä vaivoo ihtees ennee sillä! Kun min' oon tehnyt testamenttin' ja asettanut Paulin samanarvoiseksi toisen poijan kanssa, ei kukkaan voi juoruta mittään kun vain emme ite kerro."
Rouva Ritson katsoi hänen kasvoihinsa surullisin ilmein.