"Taivas tietää, Allan", hän sanoi, "ja mustat pilvet kerääntyvät yhä."
Vanha mies astui pari askelta kivistä käytävää ja hänen päänsä painui alas. Ääni syveni.
"Puhut oikeen, äiti", hän sanoi, "sinä sanot oikeen. Se raskauttaa minui vanhuutenipäiviä ja — sinun myös!" hän otti vielä pari askelta ja lisäsi: "Eikä mikkään asianajaja voi poistaa niitä, ei — ei nyt enee. Totta, äiti, meijän pilvet eivät oo kauaan sataneet — mutta vähät siitä", kohottaen katseensa ja samalla äänensäkin, "meillä on ollut hyviäkin vuosia, vaikkakin nisujen seassa olemme saaneet ohakkeitakin joskus korjata."
"Niin, onhan meillä ollut onnellisiakin päiviä", sanoi rouva Ritson.
Juuri tällä hetkellä kuului laakson takaa huvittelijoitten iloisia ääniä ja viulun viehättäviä säveleitä. Allan Ritson kohotti päänsä, nyökkäsi huolettomasti ja hymyili heikosti, vaikkakin sumentava pilvi oli kerääntynyt hänen silmiensä ympärille.
"Tuolla ne ovat — painien ja ilakoijen. Muistelen aikaa, jolloin ei ollut Cumberlannissa toista miestä, joka olis uskaltanna kanssani kilpaan lähtee. Siitä on nyt monta pitkee vuotta. Ja nyt meijän Paul hallihtee useimmat niistä — niin, niin hän tekkee."
Viulu soitti erästä vanhaa kansantanssia. Vanha mies kuunteli: hänen kasvonsa kirkastuivat, hän kohotti iloisesti jalkaansa ja teki kädellään notkean liikkeen.
Sinä hetkenä kaikui ilman läpi iloinen nauru. Se oli samaa sydämen riemukasta musiikkia, jonka Hugh Ritson ja herra Bonnithorne olivat kuulleet tiellä.
Surun jälki oli kadonnut Allanin kasvoilta ja hänen äänensä soi sydämellisenä, kun hän sanoi:
"Se on Gretan nauru — aivan varmaan! Mikä hilpeä tyttönen hän onkaan!
Minä rakastan iloisia tyttöjä — ilo voittaa ja viehättää!"