"Totta", sanoi rouva Ritson, "Greta on ihastuttava tyttö."
Tuskin se oli sanottu, kun nuori tyttö hyökkäsi heidän luokseen hengästyneenä ja kuitenkin nauraen; kääntäen päänsä sivulle hän karjui:
"Eläköön! Hävinnyt, herraseni! Eläköön!"
Se oli Greta Lowther: kaksikymmenvuotias, vaaleatukkainen tyttö, jonka vilkkaissa ruskeissa silmissä asui aina loistava hyvätuuli. Punoittavilla kasvoilla säteili riemukas hymy ja voimakas elämänhalu — hän oli kuin villi ruusu parhaimmassa kukoistuksessaan.
"Minä olen voittanut hänet", hän sanoi, "hän aikoi kiertää Istuinkiven kautta siihen, kun minä kulkisin Tuulensuun harjun yli, minä olin valtatiellä, ennenkuin hän oli ehtinyt sillalle."
Sitten hän juoksi nurkan ympäri ja päästettyään irti olkihattunsa heilutti sitä ilmassa päänsä ympäri huutaen voiton riemulla:
"Huraa, huraa, hävinnyt, herraseni, hävinnyt!"
Paul Ritson tuli vuorta alas kahden kyynärän askelilla.
"Ai, sinä nuori veijari — sinä petit minut!" hän huudahti pysähtyen ja vetäen kiivaasti henkeänsä.
"Petit?" sanoi Greta ilakoiden.