"On kyllä, eikä kannata murista", lisäsi toinen.
Mutta oli muutamia, jotka eivät tyytyneet niin vähään eivätkä tahtoneet suostua odottamaan, vaan sanoivat ajatuksensa suoraan. Niinpä rohkein heistä työntyi esille ja virkkoi:
"Herra Ritson, me emme ole samanlaisia kuin paremmat ihmiset, jotka voivat antaa saatavistaan luottoa. Me vaarimme kuuren päivän palkan, koska olemme sitä kuusi päivää tienanneet. Ja jos me nyt jäämme palkatta vaikkapa päiväksikin, täytyy meirän olla se päivä rahatta, ja se on hieman haitallista, sillä meillä on vaimo ja perillisiä."
Kuului mutinaa joukosta, ja toinen tyytymätön lisäsi:
"Ajat ovat muuttuneet siitä, kun meillä oli varaa säästää. Me elämme nyt kärestä suuhun, ja suu on silloinkin valmis, kun käsi ei olekaan."
"Näinä aikoina ei ole ollutkaan paljoa tuhlata", lisäsi se, joka oli ensiksi puhunut. "Ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin työmiehen vaimo heitti viisipuntasen vasten miehensä silmiä ruikutellen, että mitä hän sen vertaisella tekee."
"Niin, niin", myönsivät toiset kuorossa. "Minä en voi tarjota teille menneen ajan makeanleivänpäiviä", sanoi Hugh Ritson, "eikä ole minun syyni, ettei kaivos ole menestynyt niin hyvin, kuin olen toivonut."
Hän lähti astelemaan pois, kun joukko ympäröi hänet uudestansa.
"Varttokaas", huudahti joku kaivosmiehistä, "on eräs toinen asia, josta muutamat meistä haluaisivat huomauttaa isännälle, ja se koskee kaivoksen rakennetta."
"Miten niin?" kysyi Hugh Ritson katsahtaen ympärilleen.