"Koeta nukkua tunti tai pari, rakas", sanoi Greta, "ja ehkä sinä voit nousta vähän ylös iltapäivällä — vain ehkä, tiedäthän, mutta saammehan nähdä."
"Niin, Greta, niin. Miten hyvä te olette!"
"Sinä olet vielä paljon parempi minulle jonakin päivänä", vastasi Greta hyvin hellästi.
"Ei — ah, kyllä, minä muistan. Miten hirveän itsekäs minä olen. Minä olin melkein unohtanut. Mutta on kauhean vaikea olla olematta itsekäs, kunhan tulette äidiksi. Ajatelkaahan — minä en koskaan pidä itseäni Mercynä nyt. Ei, en milloinkaan. Minä olen vain Ralphien äiti. Kun Ralphie tuli, Mercy varmaankin kuoli jollakin tavalla. Se on kauhean hullua, eikös olekin? Se vain ei saata tuntua todelta."
"Uk-ko — mee-nyt — voo-i", kuului keittiöstä pienen jalan kepsutuksen mukana.
"Kuunnelkaapas sitä. Miten soma se on! Te kuulette sen huutavan 'oh!' ja seuraavana hetkenä se nauraa taas. Kas, nyt minä taas olen itsekäs, mutta minä voin sen voittaa jonakin päivänä, jos Jumala on hyvä."
"Kyllä. Hän on hyvä", myönsi Greta.
Hänen kätensä lepäsi oven rivalla, hänen päänsä oli painunut ja silmät uivat kyynelissä. Tuntuiko tällä hetkellä, että Jumala oli ollut hyvin hyvä näille kahdelle naiselle?
"Greta", sanoi Mercy, ja hänen äänensä painui kuiskaukseksi, "luuletteko, että Ralphie on — jonkun näköinen?"
"On, rakas — hän on samanlainen kuin sinä."