Seurasi äänettömyys. Sitten Mercyn käsi sukelsi esille peiton alta ja tapaili Gretan rannetta.
"Luuletteko", hän kysyi ja ääni oli tuskin kuuluva, "että isä tietää, kuka se on?"
"En voi sanoa. Me emme ole koskaan kertoneet hänelle."
"En minäkään — hän ei ole koskaan kysynyt — ei kertaakaan. Mutta tiedättehän, hän heitti paikkansa kaivoksella ja palasi takaisin hiilihaudallensa, kun Ralphie tuli."
Greta ei vastannut. Syntyi toinen äänettömyys. Sitten Mercy kysyi oudolla äänellä: "Onko se pian — se koe?"
"Niin pian kuin silmäsi paranevat", vastasi Greta vakavasti, "kaikki riippuu sinun selityksestäsi."
Sinä hetkenä sänkykamarin ovi avautui hitaasti, ja pikku mies tallusti sisään kädessään suuri paistihaarukka, johon hän oli leipäpalansa keihästänyt.
"Paitta", hän selitti pyytäen, "paitta", ja hän palasi keittiöön koettaen kurottaa leipäänsä kylmälle hellalle.
"No, sinä rakas hanhi, eihän ole tulta paistaa sinun leipääsi", sanoi
Greta siepaten syliinsä pienokaisen kaikkine miesmäisine puuhineen.
Mercy oli kohonnut kyynärpäilleen ja hänen kasvoillansa kuvastui sokeiden omituinen kaiho. Sitten hän painui alas.