"Te voitte jäädä tänne huomiseen", sanoi tohtori, "ja minä toimitan, että saatte luoda yleissilmäyksen tähän elämään. Nyt me lähdemme kirkkoon. Mutta tulkaa tätä tietä."
He astelivat siihen osaan pihaa, johon seinään oli suurin valkein kirjaimin maalattu: "34 ryhmä" ja alla oli pitkä ja leveä nuoli. Tätä lähellä oli puusta ja raudasta tehty rakennus ja merkitty samanlaisilla kirjaimilla: "E Halli". He astuivat käytävään, jonka päästä johtivat portaat omituiseen sokkelokäytävään, jonka joka puolella oli kapeita ovia. Vartija asteli edestakaisin väljimmällä paikalla, jota kaasutuikku valaisi.
"Hush! Katsokaa!" sanoi tohtori pysähtyen muutaman oven tarkastusreiän eteen ja väänsi samalla sammuksiin kaasun, joka paloi oven pielessä.
Hugh Ritson lähestyi aukkoa eikä aluksi voinut nähdä mitään hämärässä. Mutta hän kuuli sisältä merkillistä kalinaa. Silmä kuitenkin pian tottui ja hän saattoi kynttilän heikossa valossa erottaa laatikon tapaisen huoneen, joka oli seitsemän jalkaa pitkä, neljä jalkaa leveä ja kahdeksan jalkaa korkea. Se oli rangaistus-koppi. Oven vastaisella seinällä oli hylly ja siinä oli tinainen pesuastia.
Oven toisella puolen täytyi varmaankin olla samanlainen hylly, jossa kynttilä paloi. Luuta, vesikannu ja ruokakaukalo oli kivilattialla. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin päästä päähän ulottuva riippuva vuode, jossa vanki juuri oli pitkällänsä. Saattoi huomata, että raskaat kahleet oli sidottu molempiin nilkkoihin ja ne yhtyivät rinnan ympäri kiertävään rautaliiviin. Jokaisella pienimmälläkin liikkeellä tämä kahle kalisi. Sama ääni korvissa yötä päivää. Jos vanki unissansa liikahti, häiritsi tuo kalina hiljaisuutta ja karkoitti hänen elämästään ainoan valonpilkahduksen — unien lahjoittaman päivänpaisteen. Hänen päänsä oli oveen päin, niin että kynttilästä tuleva valo lankesi hänen rinnallaan, olevalle kivitaululle. Vaikka hän oli rangaistuskopissa, hän kuitenkin kirjoitti ja Hugh Ritsonin tarkka silmä erotti sanat: "Oi, jospa Jumala näkisi hyväksi tappaa minut, jospa hänen ankara kätensä murskaisi minut! Oi, minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista?" Hän pysäytti kirjoituksensa ja nakersi kuin lintu kovaa leipäpalaansa, joka oli hänen vieressänsä.
Hugh Ritson peräytyi ja kun hänen omituinen askelensa kapsi lattiaan, hätkähti vanki ja käänsi kasvonsa häneen. Ne olivat laihtuneet, kalpeat kasvot, mutta niiden ilme oli järkähtämättömän rauhallinen, ja niillä kuvastui tuskien luoma ylevyys, vaikk'ei ainoatakaan toivon sädettä.
"Tunnetteko hänet?" kysyi tohtori.
Mutta Hugh Ritsonin silmät olivat kääntyneet maahan eikä hän vastannut.
He menivät kirkkoon. Vartijat olivat asettuneet käytäville ladattuine pyssyinensä. Jumalanpalvelukseen oli saapunut kahdeksansataa vankia: toiset niistä aikoivat käydä ripillä. He olivat ottaneet hartaannäköisen muodon ennemminkin miellyttääkseen kappalaista kuin sisäisestä pakosta. Muuan omituisen näköinen murjaani, joka oli Hugh Ritsonin lähellä, kiinnitti erikoisesti hänen huomiotansa. Hän polvistui käytävälle kasvot kuoriin päin. Hänen rinnallaan oli nuorukainen, joka juuri oli saapunut Millbankista. Vanha synninmyyrä näytti ilmeisesti uudelle tulokkaalle selittelevän tämän uuden kodin salaisuuksia. Hän ei suinkaan hienotunteisuudesta näyttänyt itseänsä hillitsevän, vaikkakin ääni nyt oli painunut kuiskaukseksi, kun hän keskusteli.
"Näetkö tuon rasvaisen ryökäleen tuolla kuorossa? Se on poika, joka kattoo eteensä. Hän palveli erästä rouvaa ja eräänä varhaisena aamuna hän nitisti rouvansa supeltaakseen hänen rahansa ja mennäkseen muille markkinoille."