"Rivit suoriksi, kaksi askelta oikeaan — mars!" Sitten uudistui taas tramp, tramp, tramp. Kun ulkotöihin lähtijät kulkivat portista, saivat heidän vartijansa päivystäjältä kiväärinsä, pistimensä, vyönsä ja patroonakotelonsa. Kivenhakkaajat kulkivat aivan hänen akkunansa alitse, ja Hugh Ritson horjahti taapäin, kun muuan pitkä sinilakkinen mies — käyden kuin runneltu eläin — sattui nostamaan katseensa akkunaan.
Kello kahdeksan johtaja ilmestyi vastaanottohuoneeseensa. Hän oli laihahko mies, jonka kasvot ja olento muistuttivat vinttikoiraa. Hänen sotilastakkinsa oli koristettu kunniamerkeillä ja hänen vaatteissaan oli vahva Whitehallin tuoksu. Hän otti vastaan Hugh Ritsonin paperit oudon hämmästyksen ja arvokkuuden sekaisin ilmein — siihen yhdistyi ylenmääräinen kohteliaisuus, kuin hän olisi ottanut vastaan valtiosihteerin, ja ankaruus, kuin tuomitessa kahlehdittua vankia vedelle ja leivälle.
"Miehet palaavat aamiaiselle kello yhdeksän", hän sanoi, "Watkins", vartijapäällikölle, "tuokaa B 2001 kansliaan heti, kun 34 ryhmä on palannut."
Hugh Ritson oli jättänyt vastaanottotoimiston ja kulki juuri pihan yli, kun hän kuuli äänekästä melua meren puolelta.
"Vene!" huusi parikymmentä ääntä, ja joukko vankeja hyökkäsi siihen suuntaan, jossa kahdeksanairoinen vene oli teloillansa vajassa. "Mies on karannut, hyökkäsi vaatteineen päivineen mereen ja lekottelee virtaa alas."
Kuinka nämä paholaiset nauroivat, kuinka he kirosivat leikillänsä, kuinka he tekivät työtä ja kuinka heidän silmänsä kiiluivat ja kasvonsa kiihkosta vääntyivät irviin koettaessaan saavuttaa vankitoveriansa, joka oli koettanut paeta! Jokainen vanki, joka auttoi karkurin kiinni saamisessa, sai kuuden päivän loman. Tohtori vei Hugh Ritsonin pieneen torniin, joka oli hänen asuntonsa katolla. Täältä he saattoivat nähdä yli vankilan muurin kivikkorannalle alapuolellensa. Lähellä kirkon raunioita joukko vankeja juoksi edestakaisin heiluttaen käsiänsä ja huutaen innoissansa.
"Se on 34 ryhmä", huomautti tohtori, "Jim-porrasvahdin ryhmä."
Aurinko oli noussut, meri hohti ja säteili tuhansin vivahtein, ja lukemattomista kevyistä laineista vesilinnut pistivät kaarevan kaulansa pinnalle, pulpahtaakseen taas pian syvyyksiin. Muutamassa paikassa veden hopeajuovalla uiskenteli jotakin, aluksi se näytti tynnyriltä. Siinä oli kärrynkorit, jotka vanki oli työntänyt veteen käyttääksensä sitä veneenä.
"Se uppoaa; kaikki vankkurit ovat raskaasti raudoitetut", selitti tohtori.
Vanki seisoi siinä. Hän oli heittänyt pois takin ja hatun ja hänen käsivartensa olivat hartioihin asti paljaat. Vartija juoksi jyrkänteen reunalle ja laukaisi. Luoti sattui. Vanki repäisi paitansa helmasta kappaleen ja sitoi ranteensa.