"Miksi hän ei heittäydy pitkäksensä?" sanoi Hugh Ritson. Hän ei tiennyt, kuka vanki oli, mutta sydämessänsä hän kiihkeästi toivoi, että vanki pääsisi pakoon.
"Hän on auttamattomasti tuomittu — hän on joutunut pyörteeseen ja virta painaa hänet takaisin saarelle", puheli tohtori.
Puolta tuntia myöhemmin aseellinen vartijajoukko parin kolmen avustajan saattamana kuljetti kiinnisaadun pakolaisen vankilan johtajan kansliaan. Pitkä ja vankka mies marssi vartijoiden välissä varmoin askelin ja pää pystyssä. Hänellä ei ollut takkia eikä hattua ja toiseen paljaaseen käsivarteen oli likaisenharmaa vaatteenkappale kömpelösti sitaistu. Hänen rintansa oli paljas, silmänsä leimusivat ja lukuunottamatta hyytynyttä verijuovaa hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat. Mutta tätä miestä ei vastoinkäyminen ollut murtanut: hän näytti uhmaavan sitä.
"Ottakaa miehen numero", komensi johtaja.
"Jaa, ottakaa se ja katsokaa, että otatte sen oikein", uhitteli vanki.
"Se on B 2001", sanoi vartijapäällikkö.
Johtaja tarkasti käsissään olevia papereita.
"Kutsukaa se herra tänne", hän sanoi kansliapäivystäjälle. "On onni teille, että joku hallituksen luvalla tahtoo puhutella teitä", hän lisäsi vankiin kääntyen.
Vanki ei vastannut. Hän ei nyt ollut nöyrä eikä yrmeä, vaan hän esiintyi kohteliaasti, vaikkakin kiivastuneena, niinkuin mies, joka on kärsinyt vääryyttä.
Seuraavana hetkenä Hugh Ritson astui huoneeseen. Hänen silmänsä painuivat maahan ja hänen epävarma askeleensa oli raskas ja koliseva. Hän hypelöitsi takkiansa hermostunein sormin, hänen sieraimensa laajenivat ja hänen koko ruumiinsa huomattavasti vapisi.