Ivanauru seurasi tätä selittävää puhetta. Eräs kalpea mies, nöyrin ilmein ja jäniksen säikähtynein silmin, hiipi lähelle Paul Ritsonia ja veti saappaansa varresta esille kirjeen.
"Tämä on viimeinen, mitä olen kotoa saanut", hän sanoi hiljaa pistäen kirjeen Paulin käteen.
Se oli tahrainen, rutistunut paperi, niin likainen ahkerasta käytöstä ja kulunut monista taitteistansa, että sitä oli melkein mahdoton lukea. Kotoa? Se oli päivätty Liverpoolin esikaupungissa, jossa hänen raajarikko vaimonsa ja lapsensa asuivat ja vielä elivät.
Miesparka ei osannut lukea, mutta hän oli jollakin tavalla oppinut kirjeen ulkoa ja tiesi tarkasti näyttää, missä paikassa mikin tuttu asia tässä ruttuisessa paperissa oli.
Hän oli menettänyt oikeutensa eikä saanut vastata siihen. Nyt hän pyysi, eikö Paul Ritson tahtoisi pistäytyä Liverpoolissa katsomassa hänen vaimoansa ja pikku raukkojansa ja kertoisi heille, miten hyvin hän voi, miten hauskalta hän näyttää ja miten mukavaa hänellä täällä on, "että heirän rohkeutensa pysyisi yllä, tierättehän."
"Mää sanon teill', herra", sanoi eräs vanha synninmyyrä — sama, jonka keskustelua kirkossa seurasimme. — "Mää olen kuullu, että te olettekin työnantaja, ettekä vetelehtijä pakkotyössä. Etteks' riemmuitte? Määkin tahron jättää tämän paikan. Pitkät ovat tunnit ja palkka huono. Sitäpaitsi minun nykyinen isäntäni välttämättä tahtoo käyttää nummeroa minun kauluksessan', aivan kuin teuraselukoilla. Se tahtoo toisinaan kismittää. Niinpä mää tahron ilmoittaa, että syyskuussa mää, hitto vie, lennän täält'. Ehkäpä näette, että minulla on kohta siivet, joilla lentää." Vanha syntisäkki osoitti harmaita hiuksiansa, jotka olivat pitemmät kuin kellään hänen tovereillansa. "Ne vain muuttavat väriä, eivätkä ole niin komeat kuin kymmenen vuotta sitten eikä mun vanha henttuni voi ylpeillä minun komeast' ulkomuorostain."
Kello kaksi vartija, nimeltä Jim-porrasvahti, marssitti Paul Ritsonin vartijapäällikön toimistoon. Siellä pantiin vangin käsiin raudat ja vartija sai aseensa. Sitten he lähtivät.
Laivassa, joka välitti liikettä Portlannista Weymouthiin, vanginpuku herätti suurta huomiota. Oli jonkinlainen kirkkojuhla ja paljon kirkkokansaa juhlapuvuissansa oli tunkeutunut laivankannelle ja hytteihin. Ilma oli ihana. Auringon säteet tanssivat veden kalvossa kuin lukemattomat perhosparvet peilin pinnalla. Torvisoittokunta soitteli etukannella.
Weymouthin asemalla ihmiset taas kokoontuivat ryhmiin ja katselivat karsain silmin vankia. Muutamien minuuttien kuluessa, jotka juna asemalla seisoi, oli asemasillalle kokoontunut joukko katselijoita, jotka sekä ovesta että akkunoista kurkistelivat vaunuun.
Paul Ritson vähät välitti tästä erinomaisesta huomaavaisuudesta, vaikkakin tällainen oli sangen kiusallista. "Pysy kaukana hänestä — etkös näe sinistä lakkia?" "Mikä pahannäköinen murjaani! Totta totisesti hänen pelkkä katseensa ansaitsee hänelle hirsipuun."