Paul nauroi katkerasti. Sinä hetkenä hän tunsi sydämensä jäätyvän. Jos hänellä olisi ollut yllään juhlapuku ja hymy huulilla, miten toisenlainen olisikaan ihmisten arvostelu hänestä ollut! Kuka silloin olisi sanonut, että hän on heittiö? Ei ainakaan se inhoittava ja tekopyhä Kristuksen sanansaattaja, joka joku hetki sitten laulavalla äänellä ulisi hänen korvaansa: "Olkaa varma, että teidän syntinne annetaan teille anteeksi." Sama mustatakkinen fariseus talutti juuri komeata naista ensimmäisen luokan vaunuun.
Juna lähti. Paul painautui istuimellensa selkänojaan ja mietti kaikkea, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kuin hän viimeksi matkusti tätä tietä. Hän matkusti silloin päinvastaiseen suuntaan ja mitä tuskia ja kauhuja olivatkaan nämä ensimmäiset vankilaelämän hetket hänen sielussansa herättäneet! Hän ei koskaan ennen tähän päivään asti ollut sitä muistellut.
Toiset ja vielä katkerammat muistot olivat kuluttaneet pois hänen sielustaan näiden kokemusten jäljet. Mutta nyt ne tulivat mieleen yhtä tuoreina kuin kaikki olisi eilen tapahtunut. Hän oli yksi siitä kaksikymmenmiehisestä joukosta, joka matkusti Millbankista Dartmooriin. Matka Waterloohon vankivaunuissa oli ollut kauhea koe. Hän oli kopissaan ajatellut, ettei häneen ollenkaan koskisi, jos ihmiset kaduilla hänet tuntisivat. Syyttömän miehen häpeällinen tuomitseminen ei alentanut häntä, vaan lakia.
Kun hän astui vankila-alueelle rinnallansa pedonnäköinen konna, joka murjottavien kulmiensa alta vain salaa vilkaisi toisiin haukansilmillänsä, edessänsä vanha rosvo ja miestaposta tuomittu murhamies kintereillänsä, juoksivat suuret, kylmät hikikarpalot hänen otsaltansa.
Hän oli aikonut pitää päänsä pystyssä, ja jos ihmiset katsoisivat häntä kasvoihin, hän oli päättänyt rohkeasti katsoa heitä suoraan silmiin. Mutta kun sellainen tilaisuus sattui, hän koetti piiloutua vaunuun ja hautasi leukansa rintaansa.
Hän muisti, miten ihmiset inhoten siirtyivät syrjään vaunujen tieltä, miten he katselivat heitä, kun heidän vaununsa vilkasliikkeisillä paikoilla pysähtyi odottamaan siksi, kuin ajurien ja katuvaunujen jono oli päässyt ohi, ja miten kauhea olikaan ollut näytelmä asemalla, jossa kahdenkymmenen kahlitun miehen askelten kopse herätti kaikkien ihmisten huomiota!
Miten kauheata olikaan vanhempien vartijoitten nauru ja iva! He olivat ennemmin kärsineet rangaistuksensa ja esiintyivät nyt yleiseksi häpeäksi muka oikeuden vartijoina! "Sinä kikkanokka siellä, eks' ole supeltannu taskuusi tupakkaa?" "Oleks' nähnyt meitä ennen? No, riivattu vie, totta kai! Sinä, jolla on valkea kaulahuivi, kattoppas tarkkaan, niin varmasti tunnet meirät." "Oh, neitty Maria, oleks' se sää itte? Ja miten iloiset me ollaan saaressamme tavata teirät taas! Säilytäppäs samettikukkarosi minun taskuuni, niin saat sen takaisin, kun palaamme tätä tietä." Eikä vartijain päällikön ankaruus voinut hillitä tätä korkea-äänistä iloa.
Paul Ritson ei voinut olla nauramatta muistellessaan, miten tuskanhiki oli sinä päivänä juossut pitkin hänen selkäänsä, kun hän hievahtamatta istui kokoonlyhistyneenä paikallansa.
Ajat olivat muuttuneet sen jälkeen. Hän oli viettänyt puolitoista vuotta valtion koulussa ja tämä kasvatustapa oli antanut hänen kokea kaikkien kidutuskeinojen ihanuudet.
Vartija koetti saada keskustelua syntymään. Jim-portaanvartija toisti moneen kertaan, ettei hän suinkaan tarkoittanut mitään pahaa. "Pohjaltani minä olen oikein kunnon poika", hän sanoi useammin kuin kerran, eikä Paul Ritson osoittanut hänelle mitään kaunamieltä. Mutta hän nauroi katkerasti niille rumille ja ristiriitaisille ajatuksille, joita vartijan kiusoittavat sanat synnyttivät. Huomaten kaikki yrityksensä tyhjiksi, vartija tyhjensi piippunsa ja vaipui äänettömyyteen.