Heillä oli oma vaununsa. Muutamalla asemalla eräs mies avasi oven ja oli jo astunut toisen jalkansa sisään, kun huomasi, millaiseen matkaseuraan oli joutumaisillansa. Suutansa mutistaen hän hävisi. Paul Ritson teki parhaansa hillitäkseen raivoansa, jonka tällainen "hyvää yötä" hänessä synnytti. Hän onnistuikin ja päästi kaikuvan naurun poistujan jälkeen. Jollakin toisella asemalla eräs kaikkiin virkakuntansa helyihin puettu poliisipäällikkö, huomattuaan sinisen lakin, tutki tarkasti vartijan paperit. Sitten hän ylpein elein työntyi pois läpi ihmisjoukon, jonka hänen läsnäolonsa oli kokoon kutsunut.
Kun he pääsivät Waterloohon, huusi vartija ajurin ja he ajoivat poliisiasemalle ilmoittautumaan. Siellä he nauttivat illallisekseen kupin kaakaota, ruskeata leipää ja papumuhennosta, ja vartija sai tupakkaa piippuunsa. Sieltä heidät kyydittiin Eustoniin, josta he nousivat yhdeksän Penrithin-junaan.
Matka pohjoiseen kului enemmittä seikkailuitta. Rugbyssä, Staffardissa ja joillakin muilla asemilla juna pysähtyi ja pienet ihmisjoukot kokoontuivat katsomaan vankia ja lausuivat erilaisia mielipiteitä hänen ulkomuodostansa, rikoksestansa ja alkuperästänsä. Paul Ritson usein sulki silmänsä eikä puhunut mitään. Joskus ylenkatse väreili hänen kasvoillansa, joskus hän taas purskahti katkeraan nauruun. Hän ajatteli, että tämä oli tarpeen, sillä ilman sitä vankilaelämässä hänen alennuksensa ei olisi ollut kyllin syvä. Jos hänessä oli säilynyt rahtunenkaan ihmisyyden tunnetta, hellyyttä ja arkatuntoisuutta sen jälkeen, kun Portlannin portit sulkeutuivat hänen lähdettyänsä, tarvittiin vain tätä karkoittamaan ne kaikki iäksi.
Välittämättä karkausyrityksistä ja vieläkin vakavammasta vaarasta, johon Paul Ritsonin raudanlujat kädet saattoivat hänet johtaa, vartija oikaisi itsensä penkille ja nukkui. Puoliyön jälkeen he saapuivat Creween ja tämän jälkeen matkan pahin kiusa oli ohi. Säälittelevät ihmiset olivat kääriytyneet matkavaippoihinsa ja uneksivat jaloista sankaritöistä, joita aikoivat suorittaa. Mutta yön hiljaisuudella oli omat kidutuskeinonsa. Kun juna jyrisi läpi pimeyden milloin kadoten tunneleihin, milloin taas kiitäen yli aavan lakeuden kuin laiva tyynessä vedessä, Paul Ritsonin ajatus kääntyi päivään, joka nyt tuntui olevan niin äärettömän kaukana, kuin se olisi kuulunut johonkin toiseen olotilaan, jolloin hän matkusti tätä tietä ihanan, rakkaan olennon kanssa. Tämä oli uskonut nuoren pilvettömän elämänsä hänelle ja missä hän oli nyt? Rauha hänelle, missä ikinä hän lieneekin! Paul johti mieleensä hänen hellimmän katseensa, oli kuulevinaan hänen viehkeimmän äänensä. Hänen ihastuttavat sormensa olivat kevyesti puristavinaan hänen käsiänsä, jotka olivat rautoihin kahlitut. Ja tänäkin hetkenä, kun koko hänen sielunsa palasi nuoren vaimon luo, joka oli jakanut hänen kärsimyksensä, ja hän tunsi, ettei aika ja paikka mitään merkinnyt, vaan hän oli vetänyt vaimonsa luokseen kuluttavan rakkautensa voimalla, hänestä tuntui, että kaikki hävisi ja tahraantui, kun hänen korvissaan kaikuivat lakkaamatta vankien huudot, kiroukset ja sadatukset.
Hän hypähti seisoalleen ulospyrkivä kirous omillakin huulillansa, ja kun kuviteltu tuska, jonka hän oli sieluunsa loihtinut, haihtui ja hän tajusi todelliset kärsimyksensä, hänen sydämensä muuttui entistä kylmemmäksi ja katkerammaksi. Hän ajatteli, mitä hän ennen oli ollut ja mitä hän nyt oli. Ei ollut epäilystäkään — hän oli nyt kehnompi ihminen. Niin. Mikä kerran oli ollut puhdasta hänessä, mikä kerran oli ollut jaloa ja ylevää, oli nyt likaista, epäjaloa ja alhaista. Mutta kamalinta kaikesta oli, että hän oli menettänyt ne hellemmät tunteet, jotka antavat voimakkaalle miehelle suurimman arvon. Hänestä tuntui, että maailma oli kohottanut kätensä häntä vastaan ja hänen teki vastustamattomasti mieli iskeä takaisin.
He saapuivat Peurithiin aamulla neljän tienoissa, ja heidän vaununsa tyrkättiin sivuraiteelle odottamaan Cockermouthiin menevää junaa. Päivä sarasti. Akkunasta Paul Ritson saattoi epäselvästi erottaa häämöttävät linnan rauniot. Tämä tuttu näky järkytti häntä sydänjuuria myöten. Hän tuskin tiesi miksi, mutta hän tunsi, että lujin jääkerros hänen sydämessään suli vedeksi. Aamun hiljaisuutta häiritsivät vain jarrumiehen huudot vaihdemiehelle. Sanat olivat yksinäisiä — tavallisia ilmoituksia vain, mutta ne lausuttiin mitä leveimmällä Cumberlannin murteella, jota hän ei ollut saanut puoleentoista vuoteen kertaakaan kuulla. Silloin se pala, joka oli sulaen irtautunut hänen sydämestään, tuntui nousevan kurkkuun. Hannaa valo muuttui punertavaksi ja pian hohti itäinen taivas purppurassa. Paul avasi vaunun akkunan, ja vuoriston suloinen ilma maustettuna turpeen voimakkaalla tuoksulla virtasi tervehtimään häntä. Hänen huulensa avautuivat ja hänen rintansa laajeni. Kello viisi tarttui veturi vaunuun. Junaan liitettiin tässä muutamia muitakin vaunuja täynnä kaivosmiehiä, jotka ruosteen-tahraamissa puvuissansa olivat matkalla aamuvuorollensa. Kun juna lähti liikkeelle länttä kohden, aurinko oli noussut ja ilma oli täynnä lintujen laulua. Sangen pian syöksyi juna vuoristoon, ja kaikki katkeruus Paulin sydämestä putosi pois kuin saastainen vaate. Tämän äkillisen tunteitten muutoksen saattaa ymmärtää vain se vuoristolainen, joka pitkän poissaolon jälkeen taas ensi kerran näkee ikävöimänsä vuoret. Paul näki synnyinseutunsa vuorten kohoavan pilviin ja valkoinen usva leijaili niiden huipuilla, purot solisivat niiden jyrkkiä rinteitä alas, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä puhdistaen kasvoilta katkeruuden jäljet. Leppäkerttu lauloi kilvan kivitaskun kanssa, ja vaikk'ei hän niitä nähnyt, hän kuitenkin tiesi, missä ne olivat: leppäkerttu lauloi lehdon siimeksessä, kivitasku taas oli istahtanut harmaalle kalliolle, jonka halkeamaan se oli laatinut pesänsä ja muninut vaaleansiniset munansa. Lampaat määkivät vuorilla, ja hän tiesi niiden retket yli kallioiden ja joenuomien seuduille, joissa ruoho oli tuoreinta. Koirien ajamina kokoontuivat ne suuriin katraihin, ja hän tiesi, että paimenet ovat olleet kesäisenä yönä merkitsemässä niitä ja aikovat keritsemistä varten pestä ne kirkkaassa vuoripurossa.
Kaikki palasi hänen mieleensä selvänä kuin eilisen päivän muisto. Hän pisti päänsä ulos ja unohti vanginpukunsa, kunnes muuan mies, joka uitti hevostansa läheisessä suvannossa, hätkähti hänet nähtyään ja tuijotti häneen kuin sadun kummitukseen.
Silloin Paul Ritson muisti, että hän oli vielä vanki, että hänen ranteensa olivat raudoissa, että tuo mies, joka makasi tuossa vaunun penkillä, oli hänen vartijansa ja että tuo teräskalu, joka pisti esiin hänen vyöstänsä, oli tuon nukkuvan miehen revolveri valmiina heti pamahtamaan, jos hän yrittäisi paeta.
Mutta eivät nämäkään mietteet voineet karkoittaa niitä liikuttavia kotoisia tunteita, jotka hänet olivat vallanneet. Lopuksi hän alkoi ajatella Hugh Ritsonia ja miettiä syytä, miksi hän oli matkalla kotiin. Kotiin! — Kotiin? Se oli surullinen kotiintulo, mutta kaikissa tapauksissa se oli tulo kotiin.