"Tahtoisitkos", kysyi asianajaja, "tietää, mitä varten minua on kutsuttu tänne?"
Hugh Ritson ei heti kohottanut katsettaan.
"Tekemään hänen testamenttiansa", lisäsi herra Bonnithorne odottamatta toisen vastausta.
Nyt Hugh Ritson kohotti katseensa; hänen silmänsä leimahtivat, mutta sen jälkeen hän meni ulos virkkamatta sanaakaan.
V LUKU.
Hugh Ritson oli kaksikymmenseitsen-vuotias. Hänen sileäksi ajettu naamansa oli pitkä, kalpea ja yksilöllinen; nenävarsi oli leveä ja sieraimet turpeat; huulilla asui päättävä ilme, silmät olivat suuret ja välkkyvät, otsa leveä; keskellä päätä oleva jakaus erotti tummanruskean tukan kahteen osaan ja se laskeusi pieninä aaltoina ohimoille. Tavallisissa oloissa kasvoilla oli tuskallinen ilme ja jokaisessa piirteessä kuvastui suuri sisäinen voima. Kokonaisuudessaan se ei paljoa eronnut hienorotuisen hevosen päästä, jossa on syvät silmät ja liikkuvat sieraimet. Hän oli keskikokoa pitempi ja vartalo oli sopusuhtainen. Kun hän puhui, melkein hätkähti sitä kuullessaan, sillä ääni oli liian matala ja syvä ollakseen lähtöisin tuonnäköisen miehen rinnasta. Hänen ryhtinsä oli veltto, mikä johtui jonkinlaisesta lantion lamaannuksesta.
Koska hän oli cumbrilaisen tilanomistajan toinen poika, odotti hän isältänsä vain pientä osaa ja senvuoksi hän oli valmistunut kaivosinsinööriksi. Vietettyään muutamia kuukausia Cleatorin rautakaivoksissa hän muutti kaksikymmenkaksi-vuotiaana Lontooseen ilmoittautuen oppilaaksi kaivosopistoon Jermyn kadun varrella. Siellä hän vietti neljä vuotta jakaen huoneen muutaman lakitieteen ylioppilaan kanssa kirkkopuistossa. Hänen oleskelunsa Lontoossa kului ilman seikkailuja. Harvapuheisena hänellä oli vähän ystäviä. Hänellä oli luontaista taipumusta mietiskelyyn, mutta ponnistuksia hän ei rakastanut. Häneltä puuttui fyysillistä tarmoa ja se lienee osiksi ollut syynä hänen ryhtinsä velttouteen. Myöhään yöhön hän tahtoi marssia rantoja pitkin: kaupungin vilkas elämä ja sen salaperäinen hiljaisuus puolenyön jälkeen erikoisesti viehätti häntä. Näillä matkoillaan hän tutustui elämän murjomiin, mitä omituisimpiin olentoihin: yksi niistä oli persialainen ylimys, joka oli ollut viimeisen shahin hovissa ja nyt piti pientä tupakkakauppaa muutaman sivukadun varrella; niihin kuului myöskin muuan ranskalainen maastakarkoitettu, joka oli kuulunut Ludvig Philippen seurapiiriin ja nyt myyskenteli puolen pennyn sanomalehtiä. Muina aikoina Hugh tuskin ollenkaan meni ulos ja hyvin harvoin häntä kukaan luokseen kutsui.
Vain palvelijat, jotka näkivät hänet kaikkina aikoina ja kaikilla tuulilla, näyttivät aavistavan, että tuon näennäisesti kylmän kuoren alla piili kiihkeä luonne. Mutta itse hän tiesi, miten voimakas oli intohimojen valta. Hän ei koskaan voinut katsella kaunista naista kasvoihin tuntematta veren kuohuvan suonissaan, niin että pyörrytti. Mutta yhtä voimakas kuin hänen intohimonsa, oli, yhtä luja oli myöskin hänen tahtonsa. Hän piti itseään kurissa ja nelivuotisen Lontoossa oleskelunsa aikana hänen oli melkein onnistunut tyynnyttää sielunsa salaiset pohjavirrat.
Kaksikymmenkuusi-vuotiaana hän palasi Cumberlandiin, kun hänellä oli syytä otaksua, että hänen isänsä antaisi kaivosten johdon hänelle. Vuosi oli nyt kuitenkin kulunut eikä mitään oltu tehty. Pettyneitten toiveitten vuoksi hän oli tulemassa sairaaksi. Hänen vanhempi veljensä, Paul, oli elänyt koko ikänsä maalla ja oli melkein luonnollista, että hän perisi maat. Niin oli Hugh Ritson kuitenkin ajatellut, vaikk'ei asioita oltu vielä lopullisesti järjestetty. Viikko seurasi viikkoa, kuu kuuta, ja hänen sydämensä tuli katkeraksi. Hän oli melkein päättänyt lopettaa tämän odotuksen. Oli tuleva päivä, jolloin hän ei jaksaisi kestää kauempaa ja silloin hän tiesi joutuvansa tuuliajolle.
Eräs tilapäinen sattuma päästi hänen intohimonsa valloilleen. Metsissä kierrellessään hän kävi usein sammalikossa, jossa loordi Fisher työskenteli kaivoksessaan. Varhaisena kesäaamuna oli hauska kahlata lirisevän puron yli yksinäisessä seudussa. Eräänä aamuna hän tapasi vanhan loordin tyttären pesemässä vaatteita purossa. Hän muisti, että tämä ennen oli ollut herttainen, sievä kymmen- tai yksitoistavuotias olento. Hän oli nyt kahdeksantoistavuotias tyttö, jonka kasvot olivat kauniit, esiintyminen vaatimatonta ja koko olento todisti, ettei hän ollut vielä nainen, mutta ei enää lapsikaan. Hänen äitinsä oli äskettäin kuollut, hänen isänsä vietti päivänsä — usein yönsäkin, kun hiilihauta paloi — vuorella, joten hän joutui enimmäkseen elelemään yksin. Hugh Ritson piti hänen ystävällisistä vastauksistaan ja harvoista, yksinkertaisista kysymyksistänsä. Niinpä hänelle tuli tarpeeksi saada katsella tyttöä aamuisin ja hän tunsi pettyvänsä, ellei saanut nähdä hänen nuoria, kauniita kasvojansa. Ollen itse hiljainen mies hän kuunteli mielellänsä tytön nöyrää, vaatimatonta puhetta. Hänen jäykkä katseensa saattoi heltyä sellaisina hetkinä ja saada hyväilevän ilmeen. Tätä jatkui kuukausia eikä kertaakaan kumpikaan osoittanut mitään liehakoinnin merkkejä. Ajan oloon Hugh Ritson kuitenkin tajusi, että tytön sydän oli syttynyt. Jos hän tuli myöhään, tapasi hän hänet nojaamassa portin yli katsellen haaveillen vihertävälle vuorelle, ja kasvoilla hehkui kaihoisa puna. Turhaa on kertoa enempää Tyttö antautui hänelle koko sydämestään ja sielustaan ja hän itse tunsi, että se miinoitus, jonka hän oli ympärilleen rakentanut, oli räjähtänyt ja hajonnut.