Hugh katseli häntä hetkisen vakavana ja kun hän sitten puhui, tuntui hänen äänensä tytöstä kuin kahleitten kitinä.
"Matka on tehtävä. Jokaisen viikon viivytys suurentaa vaaraa."
Tytön katse painui taas ja kyyneleet alkoivat tippua ruskealle käsivarrelle, jonka hän oli kohottanut.
"Tule", sanoi toinen pehmeämmällä äänellä; "juna lähtee tunnin kuluttua. Isäsi ei ole vielä tullut ja kylän asukkaat ovat melkein kaikki urheilupaikalla. Sen parempi. Ota takkisi ja hattusi ja kulje polkua Tammilehdon läpi. Sen laidassa herra Bonnithorne odottaa sinua."
Tytön kyyneleet juoksivat nyt valtoinaan, vaikka hän puri huuliaan ja koetti pidättää niitä.
"Tule nyt, tule; tiedäthän, että juuri itse valitsit tämän."
Seurasi äänettömyys.
"En koskaan luullut, että olisi niin hirveän raskasta lähteä", virkkoi tyttö vihdoin.
Hugh hymyili heikosti ja jatkoi houkuttelevammalla äänellä.
"Ethän sinä iäksi mene. Sinähän tulet takaisin turvassa ja onnellisena."