"Olen, olen; ole varma siitä", Hugh sanoi hellästi.
Hugh irroitti hänen kätensä.
"Ja tuletko sinä hakemaan minua sen jälkeen, kun —"
Hän ei voinut sanoa lausetta loppuun. Hugh hymyili: "Kuinkas, tietysti, tietysti."
Tytön sormet vapisivat ja menivät ristiin; hänen poskensa hehkuivat.
"Tietysti, totta kai." Hugh hymyili taas aivan kuin antaen anteeksi tällaisen lapsellisen epäilyn. Sitten hän pani kätensä tytön olalle, laski äänensä niin, että siinä oli sekä hellyyttä että vakavuutta ja sanoi kääntäen tytön kirkastuvat kasvot puoleensa: "Kas niin, kas niin; mene nyt laittautumaan valmiiksi."
Tyttö pyyhki kiireesti kyyneleet silmistään ja näytti puoliksi häpeilevältä, puoliksi hurmaavalta.
"Minä menen juuri."
"Sinä olet hyvä, pieni tyttö."
Kuinka auringonpaiste palasikaan näiden sanojen mukana tytön sieluun!