"Hyvästi toistaiseksi, Mercy — vain toistaiseksi, tiedäthän."
Mutta miten kiireesti sittenkin seurasivat varjot auringonpaistetta!
Hugh näki kyynelten uudestaan kokoontuvan loistaviin silmiin ja tuli muutaman askelen takaisin.
"Vielä — yksi hymy — vain yksi pieni hymy!" Tyttö hymyili kyyneltensä läpi. "Kas niin — kas niin — pikkuinen, rakas Mercy. Hyvästi, hyvästi."
Hugh kääntyi ympäri ja astui kiivaasti tiehensä. Kulkiessaan portista hän ei voinut olla huomaamatta, että kissa salaa hiipi pähkinäpuun juurelta pihaan päin lakastuva hymy pyöreällä naamallansa, ja oravan häntä roikkui sen hampaitten välistä.
Hugh Ritson oli lopuksi voittanut, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi kärsinyt musertavan tappion. Hän oli voittanut oman miehuutensa ja nyt hän tunsi luikkivansa voittonsa näyttämöltä tiehensä syvästi häveten. Puhuessaan herra Bonnithornen kanssa hän oli alkanut tajuta, että oli sekaantumassa johonkin hulluun ja alhaiseen, ja jos mikään tyttöä koskeva ajatus hänessä oli voimakas, niin oli se tunne siitä, että tämä hänen inhimillinen tyhmyytensä alensi hänen miehistä arvoansa. Hän oli ajatellut uhmata yleistä mielipidettä. Mutta sitä hän nyt kuitenkin tunsi pelkäävänsä enemmän kuin mitään muuta. Että mies joutui näin epätasaiseen koetteluun naisen kanssa ja selvisi siitä voittajana vain liehakoinnin ja petoksen avulla, oli enemmän kuin julmaa: se oli raakaa. Tätäkin sanontaa hän olisi voinut sietää niin paljon, kuin se koski naisen kärsimystä, mutta pahempaa hänestä oli, että se teki miehestä mitättömän narrin hänen omissa silmissään.
Ilta oli pitkälle kulunut. Aurinko oli painunut ja läntiset vuoret peittyivät mustiin pilviin. Itäisten vuorten huippuja verhosi vieläkin vaalea auder, ikäänkuin aurinko olisi niitä vielä tervehtinyt poistuvilla säteillänsä. Ei käynyt pieninkään tuulenhenkäys, ei liikahtanut ainoakaan lehti. Laakso lepäsi tyynenä hiljakseen kerraten vain iloisten äänten kaikua, joka huvipaikalta kierteli pitkin metsiä ja maita. Taivas laakson kohdalta oli sininen, mutta pohjoiselle taivaalle kohosi mustia pilviä, jotka paksuina ja monenmuotoisina purjehtivat kuin epämääräiset laivat ilmojen meriä.
Hugh Ritson lähti laaksotietä takaisin Ghylliin. Ilmeisesti hän oli kiihtynyt: hän asteli pää hyvin painuneena, pysähtyi äkkiä silloin tällöin ja kiukuissaan ruhtoi ohi kulkiessaan poikki tien varrella olevia pensaita. Kun hän oli päässyt Hindscarthin juurelle, kuuli hän kiihkeää koiranhaukuntaa, kun ne ajoivat jossakin tänne näkymätöntä lammaslaumaa. Katsellessaan ympärilleen hän keksi joukon miehiä kiipeävän jäljekkäin kuin muurahaiset äkkijyrkän kallion yli.
Sinä hetkenä hänen kasvonsa omituisesti värähtivät ja hän astui raskaammin jatkaessaan matkaansa. Muutamassa tienkäänteessä hän tapasi loordi Fisherin. Vanha mies näytti nyt vähemmän surulliselta kuin tavallisesti. Olipa kuin perheen murhe olisi painanut hänen melkein raunioksi luhistunutta olentoansa kevyemmin tänä iltana kuin muulloin.
"Hyvää iltaa, herra; kuinka voitte?" hän sanoi melkein iloisesti.