Hugh Ritson vastasi lyhyesti:
"Te ette olekaan yötä vuorella, Matthew?" hän kysyi ja hänen silmänsä kääntyivät vuoritielle.
"Ei, hauta ei pala tänä yönä, se on varma; minun tyttäreni oottaa minua."
Hugh Ritsonin silmät tarkastelivat nyt kiihkeästi tietä, joka kulki vuoren juurta länteen. Hiilenpolttaja lähti edelleen samaan suuntaan, mihin Hugh Ritson yhä tuijotteli, ja sanoi:
"Tuo on kehno paikka tuo, jossa isänne nyt kiipeilee Reubenin ja pojan kanssa, ja nyt on tulossa paha ilma. Kattokaapas noita mustia pilvenmöhkäleitä!"
Hugh Ritsonin katseeseen tuli epämääräinen ilme, ja vanhus jatkoi tavallisella äänellänsä:
"Nyt minun pitää laputtaa tieheni, herra, muuten minun tyttöressuni väsyy oottamiseen. Hyvää yötä, herra, hyvää yötä."
"Hyvää yötä, Matthew, ja Jumala teitä auttakoon", sanoi Hugh hämmästyttävän vakavasti kääntäen silmänsä toisaalle.
Hän oli kulkenut puolisen penikulmaa edelleen ja joutunut kujalle, joka vei Ghylliin, kun Greta Lowther juoksi häneen melkein palliksi tullen muutamasta niityn veräjästä hattu riippuen nauhasta käsivarressa, pehmeä, aaltoileva tukka melkein vapaana, kasvoilla lämmin, hohtava puna, iloinen pilke silmissä ja riemukas hymy punaisilla huulilla.
Greta oli juuri livahtanut Paul Ritsonia pakoon. Hän oli kulkenut lehdon läpi, joka kasvoi täynnä villiruusuja, punaisia ja valkeita. Sen halki kulki hyppelevä puronen, joka hohti ambralta, koska sen pohjaa peitti kirkkaankeltainen hiekka ja välkkyvä rapakivi. Sen yli oli sillaksi asetettu vanhan pyökin runko. Maata peitti sammal ja saraheinä, mutta ylempänä lehdon puut ja ruusut antoivat kättä toisillensa. Ilma oli täynnä heinän ja kukkien tuoksua sekä linnunlaulua. Paul, se kavala veitikka, oli koettanut viekoitella Gretaa hetkeksi lehdon siimekseen, mutta tämä viisas pikku nainen olikin liian ovela antautuakseen niin helposti tällaiseen leikkiin. Uskotellen toiselle, että hän seuraa jäljestä, oli Greta varpaisillaan kiitänyt yli sammalen keveästi ja kuulumattomasti kuin sirriäinen.